Triathlonistin tilityksiä osa 4, jossa pohditaan miksi yhä useampi meistä haluaa haastaa itsensä harrastuksessaan äärirajoille
(Olen jakanut asiaa osiin, koska juttua riittää. Tässä osassa käsittelen yleisempiä suuntaviivoja laajemmassa kuvassa, ja seuraavassa osassa siirryn henkilökohtaiseen kokemukseeni rääkkitreenien merkityksistä.)

Kun linkkasin triathlonin täysmatkaa koskevan postauksen facebookiin, se herätti paljon mielenkiintoista keskustelua siitä, miksi niin monesta tuntuu, että koko ajan pitää olla äärirajoilla ja kehittyä. Onko kapitalismi kolonialisoinut vapaa-ajankin suoritusvaatimuksilla? (Niille, jotka haluavat treenatessaan kuunnella Marxia ja pohtia kapitalismin olemusta, on ilouutisia: Marxin tuotantoa voi nimittäin kuunnella ilmaiseksi täällä.) Missä määrin äärirajojen hakemisessa on kyse laajemmasta yhteiskunnallis-kulttuurisesta kontekstista ja missä määrin siitä, että osa meistä on ns. suorituskeskeisiä tyyppejä? Niin, no eihän näitä voi tietenkään täysin erottaa toisistaan, mutta persoonallisuuden tutkimuksessa pystytään kyllä ihan tieteellisinkin menetelmin erottelemaan supersuorittajat muista. Meikämaallikko voi aloittaa sillä, että esimerkiksi big five –testissä tunnollisuus-dimensiolla korkean pistemäärän saavat pitävät kiinni tavoitteistaan ja noudattavat pitkäjänteisiä suunnitelmia, jotka usein vaativat päivittäisiä (ajoittain tylsiltä ja ikäviltäkin tuntuvia) toimenpiteitä jonkin asian edistämiseksi. Se mihin ihminen sitten tunnollisuutensa suuntaa, riippuu monesta asiasta kuten kiinnostuksen kohteista, lahjakkuusprofiilista, sitkeyden kehittämisestä lapsuudessa, ympäristöstä yms. En usko että on sattumaa, että moni treenikaveri joka treenaa tavoitteellisesti, asettaa myös työssään ja muussa elämässään tavoitteet korkealle. Huvittavaa kyllä esimerkiksi vanhempi kollegani, joka oli nykyisessä työtehtävässäni ennen minua ja on siis saman alan tutkija, on minun laillani täysmatkoja tekevä triathlonisti. Seuran sunnuntain spinutreenejä vetää kasvuyrityksen toimari ja treenikavereissa on yrittäjiä ja muita omaa työtään johtavia ja suunnittelevia ihmisiä. 

Persoonallisuuden big five -piirteillä on osin biologinen pohjansa, johon täytynee palata tarkemmin myöhemmin. Aivokemia vaikuttaa lyhyesti sanottuna myös siihen, että urheilu tuottaa aivoissa erilaisia vasteita erilaisille ihmisille, ja jotkut siksi nauttivat treenaamisesta enemmän kuin toiset. Tässä on osaltaan kyse aivojen dopamiinijärjestelmän toiminnasta, jonka kaikkia puolia ei vielä ymmärretä. Urheiluun voi jäädä koukkuun.

Suorittajatyypin persoonallisuuden ja fyysistä aktiivisuutta suosivan biologisen profiilin lisäksi yhteiskunnallinen konteksti vaikuttaa siihen, mihin ylimääräinen aika ja energia suunnataan. Ei mun vanhempien sukupolvi haaveillut nuorempana uivansa 3.8km, polkevansa 180km ja juoksevansa tuohon vielä maratonin päälle. He polttivat röökiä ja joivat kaljaa. Itse aloitin maratonien juoksemisen 2004, jolloin Helsinki City Marathon oli harvoja isoja juoksutapahtumia Suomessa. Nyt erilaisia puolimaratoneja ja täysmaratoneja järjestetään melkein joka kaupungissa ja Helsingissä tapahtumista alkaa olla runsauden pula. Triathlonin harrastajamäärät ovat jatkuvassa kasvussa, ja viime kesäkuussa Lahdessa järjestettiin ensimmäinen Ironman –brändin piiriin kuuluva kisa. Ironman on entinen jenkkifirma, joka myytiin vuonna 2015 kiinalaisille. Ironman tavoittelee hyvin aggressiivisesti voittoa eikä se siis todellakaan olisi järjestänyt kisoja Suomessa, jos niistä ei jäisi viivan alle riittävästi. (Triahlontapahtumissa on toki myös matalan kynnyksen kisoja, joissa talkootyöllä on merkittävä roolinsa ja tapahtuma nostattaa jollain pikkupaikkakunnalla kesätunnelmaa.)   

Syyt siihen, miksi ihmisten unelmat ovat muuttuneet, ovat monimutkaisia. Asiassa on monta tasoa, joista sukupolvikokemus on yksi. (Lisää tasoja on sitten luvassa sarjan seuraavassa osassa.) Karkeasti yleistettyä suuret ikäluokat (sotien jälkeen syntyneet) haaveilivat nuorina asunnosta, työstä ja perheestä, ja monille heistä nämä kaikki olivatkin ihan realistisia haaveita. Väliinputoajasukupolvelle eli X-sukupolvelle (syntyneet 1964–1979) vaikkapa asunnon omistaminen ei ole yhtä realistinen projekti hintatason kallistumisen ja työelämän katkonaisuuden vuoksi. Moni X-sukupolveen kuuluva valmistui ammattiin juuri kun Suomi syöksyi 1990-luvun laman syövereihin, joten kapea leipä ja epävarma työelämä ovat tulleet X-sukupolvelle tutuksi. Suurten ikäluokkien ajoittaisen työnarkomanian oireet puolestaan saivat X-sukupolven arvostamaan enemmän työn ja muun elämän välistä tasapainoa ja erilaisia itsensä toteuttamisen projekteja. 

Oma sukupolveni milleniaalit (syntyneet 1980-luvulta 2000-l alkuun) ovat Time-lehden mukaan minäminäminä-sukupolvi, koska he haluavat saada kaiken. Milleniaaleilla on kovat paineet onnistua kaikessa, ja he kärsivät aiempia sukupolvia enemmän masennuksesta ja ahdistushäiriöistä. Koko ikäluokkaa koskevan laajan seurantatutkimuksen mukaan suomalaisista vuonna 1987 syntyneistä 29 prosenttia on kärsinyt mielenterveyshäiriöistä. Milleniaaleilla on toisaalta enemmän mahdollisuuksia kuin aiemmilla sukupolvilla, ja he ovat osaltaan siksi onnettomampia kuin aiemmat sukupolvet, koska kaikkien mahdollisuuksien avonaisuus asettaa yksilölle kestämättömät paineet ja aiheuttaa helposti tunteen siitä, että tuhlaa elämänsä johonkin turhainpäiväiseen puurtamiseen, vaikka pitäisi olla jossain tuolla toteuttamassa itseään.  

Sukupolvihaaveet liittyvät äärimmäisyyksiin kurkottelevien urheiluharrastusten yleistymiseen nähdäkseni siten, että ne sopivat X-sukupolven ja milleniaalien itsensä toteuttamisen tarpeisiin. Toki haaveissa on paljon hajontaa kunkin sukupolvenkin sisällä, mutta kuten yllä kuvattu harrastajamäärien kasvu osoittaa, suomalaisissa on olemassa kasvava porukka, joka unelmoi itsensä voittamisesta äärimäisillä keinoilla. (Sitten on toki se toinenkin ääripää, joka lihoo, voi huonosti ja syrjäytyy.) Suurten ikäluokkien materialistiset ja perhekeskeiset unelmat eivät nuorempien sukupolvien edustajille useinkaan riitä, vaan jengi janoaa kokemuksia. Muistan, kuinka vielä muutama vuosi sitten moni nuori ja koulutettu tuttu halusi matkustella paljon, ja sijoitti ylimääräiset rahat ja ajan reissuihin. Nyt tästä porukasta osa on kyllästynyt kaukomatkailuun kun ”kaikki” on jo nähty ja osa on huolissaan ilmastonmuutoksesta ja pyrkii vähentämään lentämistä. Kun meillä on jo materiaalisesti kaikkea, suoraan rahalla ostettavat asiat eivät riitä erottautumiseen tai mielenkiinnon ylläpitämiseen. Niinpä joillekin sellaiset asiat, joiden eteen pitää itse nähdä hitosti vaivaa, ovat nousseet haavelistalle kokemuksellisen matkustelun oheen. Tietenkin tällaistenkin haaveiden toteuttamisessa rahalla on roolinsa, mutta jos näillä kokemuksilla joskus lesoillaan, huomio keskittyy siihen kuinka hienosti on vaikka jaksanut vetää triathlonin täysmatkan läpi eikä siihen, millaisella pyörällä on pyöräilyosuuden ajanut. (Sivuhuomio: hyvä triathlonpyörä maksaa tuhansia euroja ja sitä saa tuunattua tuhansia euroja maksavilla kiekoilla, wattipolkimilla, ajolaitteilla yms. Lisäksi tarvitaan hyvä urheilukello ja märkäpuku. Itse olen sijoittanut välineiden lisäksi valmennukseen, ohjattuihin treeneihin ja ulkomaan leireihin sekä satunnaisiin yksityistunteihin uinnissa. Triathlon on toiseen harrastukseeni karateen verrattuna tosi kallis harrastus, mutta sitä voi harrastaa huomattavasti pienemmällä budjetilla kuin vaikkapa kolmatta harrastustani sukellusta, koska melkein kaikki triathlonissa tarvittavat välineet on mahdollista hankkia käytettynä eikä Suomen ulkopuolelle matkustamista vaadita.)

Treenikaverini Aki kiteytti hauskasti facebookissa, että ”koska kaikki eivät voi kiivetä Everestille takaperin ilman happea ja ottaa siitä kivoja some-kuvia, triathlon on ihan hyvä vaihtoehto”. Tällaisia me ihmiset nykyään kai sitten ollaan. Ainakin yllättävän moni meistä. Mussa tämä kaikki herättää laajan ja todella ristiriitaisten tunteiden myräkän, kun olen samaan aikaan osa tätä buumia, nautin treenaamisesta ja välillä silti koen, että osa treeneihin käytetystä ajasta kannattaisi suunnata johonkin yleisesti hyödyllisempään. En voi millään logiikalla perustella, että oman terveyden ja hyvinvoinnin ylläpitäminen vaatii 10-15-tuntisia treeniviikkoja. Onneksi leipätyössä on yleishyödyllisiäkin puolia, jotta voin vakuutella sisäiselle Samu Sirkalleni että teen muutakin kuin mietin, kuinka tiputtaa puoli tuntia pois seuraavan täpärin loppuajasta. Kaikista ristiriidoista huolimatta en voi kiistää, etteikö treenaamisesta jopa ääritasolla olisi hyötyä monilla muillakin elämänalueilla kuin vain terveyden ylläpitämisessä. Näistä puolista lisää sarjan seuraavassa osassa.

Mallorcan treenileirillä pääsee polkemaan tätä kivaa mäkeä nimeltään Sa Calobra. En tiedä onko Sa Calobraa rankempaa laskea alas vai kavuta ylös. Laskiessa kädet väsyvät jarrujen puristamisesta. Viimeksi multa kului nousuun noin tunti. Mäki tarjoaa hikitakuun pyöräilijän kuntotasosta riippumatta.