Ajattelin ensin, etten sano tästä aiheesta mitään, koska joulufiilistely on monesta kiva ja positiivinen juttu keskellä pimeintä vuodenaikaa. Että me tuomaskyröt voimme laittaa muruluukkumme kiltisti kiinni, ja painua jonnekin nurkkaan häpeämään, koska poikkeamme muotista. Ehkä maailmassa on minun ja Tuomaksen lisäksi muitakin jouluongelmaisia, joten tässäpä vertaistukea teille. Jos taas olet joulufiilistelijä, voi olla hyvä ajatus lopettaa lukeminen tähän. Sinua on varoitettu.

Eräs mielenterveysalalla työskentelevä sukulaiseni on todennut usein, että lähestyvät juhlapyhät ovat mielenterveyspotilaille/kuntoutujille raskasta aikaa, koska juhlapyhät korostavat perheen tai muiden läheisten ihmissuhteiden roolia. Jos perhettä tai läheisiä ei ole tai suhteet heihin ovat ongelmalliset, tilanne lyö silmille usein nimenomaan juhlapyhinä. Varsinkin joulukuvastoon kuuluu paljon perhekeskeisiä elementtejä, kuten yhdessä syömistä ja lahjojen antamista ja saamista. Yksinäisestä saattaa vaikuttaa korostuneesti siltä, että hän jää paitsi sellaisesta, mikä kuuluu ”kaikille muille”. Monessa joulun avoinna olevassa baarissa jouluun osuu yksi vuoden tuottoisimmista päivistä. Voi olla, että näillä kahdella asialla on jotain tekemistä keskenään.

Itse olen jouluongelmainen muista kuin perheeseen liittyvistä syistä, mutta mielestäni mulla on silti oikeus räntätä. Yksi syy ongelmaisuuteni on, että useimmat perinteet ovat jotenkin ankeita ja tunkkaisia. Meidän suvussa aattona lauletaan pianon säestyksellä, mikä on periaatteessa tosi jees. Mutta joululaulut eivät ole. Viime jouluna siskon koira meni meidän hilpeästä joululaulannasta aivan sekaisin. Kyse ei ole siitä, että laulaisimme epävireisesti tai liian kovaa, pois se meistä, vaan siitä, että joululaulut ovat joko hirveitä renkutuksia tai sitten kamalan surullisia. Valitsimme musiikillisesti korkeatasoisempia lauluja, mutta ne olivat niin surkeita, että koirakin aisti melankolisen tunnelman ja alkoi hädissään kantaa lelujaan vuorotellen jokaisen luo. ”Ihmiset, älkää olko noin surullisia! Leikitään!” Eläinparka! Omaa tilannettani ei helpota se, että puoliso on kuorolaulaja, joka treenailee joulurepertuaaria kotona viimeistään marraskuun loppupuolelta. ”Lumi on jo peittänyt…” ”maallisen majasi jäänteet, jos et välittömästi vaihda johonkin toiseen lauluun!”

Keskeinen syy jouluallergiaani on rituaali-inho, josta olen avautunut aiemmin täällä, ja sillä on aivokemiallinen tausta: on ihmisiä, jotka nauttivat small talkista ja rituaaleista (serotoniinidominanssin vuoksi), ja ihmisiä, jotka rituaaliin törmätessään kysyvät välittömästi itseltään, onko se, että näin on aina tehty, mikään järkevä syy toimia samalla tavalla jatkossa (testosteronidominanssi). Olemme erilaisia, mistä aiheutuu erilaisia mieltymyksiä.

Kun en ole uskonnollinen, mieleen nousee nopeasti kysymys, miksi noudatan uskonnollisia tapoja, kun ne eivät tunnu aidosti omilta. Nyt tanssin rituaalien tahdissa lähinnä kohteliaisuudesta lähipiiriä kohtaan, koska monelle siihen kuuluvalle uskonto ja perinteet ovat tärkeitä. Ei-uskonnollinen työkaveri huomautti kerran, että muinaissuomalaiset ovat juhlineet joulun tienoilla jo ennen kristinuskoa. Onkin tosi luontevaa, että vuoden kiertoon liittyvät juhlat ovat rytmittäneet vuotta silloin, kun suurimman osan elinkeinot liittyivät luontoon tavalla tai toisella. Mutta muinaissuomalaiset tavatkaan eivät riitä minulle sisällölliseksi syyksi juhlia.

Rituaaleissa toinen ongelma liittyy ideaalin ja todellisuuden väistämättömään ristiriitaan. Itse koen niin, että ideaalin piirtäminen päässä tarkasti etukäteen vähentää todennäköisyyttä nauttia itse tilanteesta. Jouluun ladataan hirmuiset odotukset, hösätään kiireessä liikaa ruokaa ja leipomuksia, ostellaan sitä ja tätä, siivotaan ja stressataan, ja sitten kun näilläkään toimenpiteillä sitä päähän piirtynyttä kiiltokuvaa ei ole mahdollista saavuttaa, jokin pieni vastoinkäyminen h-hetkellä aiheuttaa aikuisellekin itkupotkuraivarit. Tilanne ei ehkä ole aivan yhtä paha kuin bridzellan häissä, mutta melkein. Lapsena tilanne oli erilainen, koska mielikuvitusmaailma oli arjessa selvemmin läsnä ja pystyin kuvittelemaan jouluun jotain taianomaista. Pidän myös mahdollisena, että minua kärsivällisemmät ja lauhkeammat ihmiset pystyvät nauttimaan jouluvalmisteluista aidosti. Itselleni jouluvalmistelut tulevat kuitenkin kaiken muun päälle, ja se kaikki muu vie jo nyt 24t vuorokahdessa, joten millekään rauhalliselle valmistelulle ei ole tilaa, vaikka työni ei vaadikaan maailman saamista valmiiksi ennen vuodenvaihdetta, kuten joillain aloilla. Mulla on viime joulukuulta Garminin sykevälivaihtelusta stressitasoja mittaava data käytössä, ja 23.12. oli koko kuun ylivoimaisesti stressaavin päivä. Myös jouluaaton ja joulupäivän lukemat olivat koholla. Joulu stressasi paljon enemmän, kuin tavallinen työpäivä.

Oman kokemukseni mukaan aikataulutetun rituaalisuorittamisen sijaan parhaita ja nautinnollisimpia hetkiä ovat sellaiset, joissa jaettu ilo syntyy spontaanimmin ja vähemmällä vaivalla. Tällaisessa tilanteessa kukaan ei ole vääntänyt viikkokausia laatikkoja, ja ajaudu h-hetkellä pohtimaan, oliko tämä hetki nyt sen kaiken vaivan väärti. Omat sukujuureni ovat Karjalassa, jossa överit ovat paremmat kuin vajarit, joten turha luulo että mikään downgreidaus olisi tässä suvussa mahdollista ilman, että se tuntuisi tietyistä perheenjäsenistä ”väärältä”. Mitään kaikkia tyydyttävää keskitietä ei vain yksinkertaisesti ole löydettävissä.

Kolmas haaste on jouluun helposti liittyvä kulutushysteria. Kukaan lähipiiristäni ei oikeasti tarvitse yhtään enempää materiaa, mutta kesti vuosia ennen, kun sain pääosin vietyä läpi krääsättömän joulun. Äitini, joka tykkää ostella lahjoja, suostui 100-prosenttisesti lahjattomuuteen vain jouluna 2016, jolloin olimme veljeni puolison perheen luona Ranskassa (ja viemiset annettiin isäntäperheelle). Viime jouluna koto-Suomessa vimmatusti taistelemastani linjasta tapahtui jo osittaista lipeämistä. Olen koittanut selittää erilaisin sanakääntein, että jos haluaa minulle hyvää, ei osta mitään, koska en tarvitse mitään. Lisäksi lahjan saamiseen liittyy päässäni vastalahjan antamisen oletus, vaikka lahjan antaja ei asiaa näin mieltäisikään.

Lahja-asiassa joudun tasapainoilemaan huonojen vaihtoehtojen välillä: kulutushysteria ahdistaa tosi paljon, enkä halua viettää aikaa joulutungoksessa tai tilailla perheelleni kamaa netistä, jollen voi olla todella varma siitä, että lahja on tarpeellinen ja mieluinen. Tällä hetkellä tilanne on se, ettei kivoja yllätyksiä oikein ole aikuisille. Kaikilla on jo kaikki perusjutut, ja asiat joita joku ehkä himoitsee, kuuluvat sellaisiin harrastekategorioihin, joista en ymmärrä mitään tai voi muutenkaan mitenkään arvata, mitä kyseiseltä sektorilta kannattaisi hankkia. Omat ”tarpeeni” ovat myös tyyppiä halkaisijaltaan 28-senttinen induktioliedelle sopiva kannellinen Diamond-merkkinen paistinpannu tai 9 astetta joustavat keo-klossit. Ei ole mitään järkeä, että kukaan muu hankkii minulle tuollaisia, koska tuollaisessa toiveessa ei ole yllätysmomenttia. Jotenkin synttärit ovat eri juttu siinä mielessä, että silloin yksi ihminen kerrallaan on keskiössä, ja on helpompi miettiä yhdessä, mitä hänelle kannattaisi hankkia. Joulussa on vähän sellainen ”hösöhösö kaikille kauheesti kaikkea äkkiä”-meininki, joka vesittää lahjojen ostamisen tarkoituksen. Ruokalahjat tai muut pois käytettävät lahjat ehkä vielä jotenkin menettelevät, mutta eivät nekään ole ongelmattomia. Omassa suvussani hyväntekeväsyyslahjat eivät ole suosiossa, mutta puolison puolella nämä pelastavat tarvittaessa.

Tämä joulu tulee olemaan hiukan aiemmista poikkeava. Uusi puolet edellistä asuntoa isompi kämppämme on jotenkin johtanut siihen, että puolison vanhemmat ja sisko perheineen ovat tulossa meille syömään joulupäivänä. Tämä saattaa vaikuttaa kaiken edeltävän vaikerruksen jälkeen yllättävältä juonenkäänteeltä, mutta jotenkin näin on päässyt tapahtumaan. Tilanne saa minut tuntemaan itseni  keski-ikäiseksi, koska olen aina ollut jouluna joko ulkomailla joulupakolaisena tai vieraana jonkun muun kotona. Miehen suvun kanssa lahjattomuus on mennyt paljon helpommin läpi (halleluja!), kuin omalla puolellani, ja ruoanlaittovastuu on osin jaettu. Eli ei meille vielä ihan täysiä aikuispisteitä anneta, mutta nyt ei enää olla niistäkään kaukana. Saa nähdä miten seitan-kinkku menee suvun vanhimmilta läpi, mutta koska tämä on miehen idea, asia on hänen vastuullaan. Että ehkä sitä voi omaan kotiinsa luoda omia perinteitä (ei joulukuusta, ei lihaa, ei lahjoja, skumppaa, vahvaa glögiä, seurapelejä ja ajoissa nukkumaan). Kunhan tsemppaan joulunpyhät, saatan lopulta saada sen, mitä eniten toivon: kokonaisen päivän ilman yhtään aikataulutettua menoa. Ja toisaalta, kun omat odotukset joulusta ovat jopa enemmän negatiiviset kuin neutraalit, on aika hyvät mahdollisuudet yllättyä positiivisesti.