Minä ja perfektionismi

IMG_0802.JPG

Tahtoisin olla useassa asiassa parempi kuin tällä hetkellä olen. Haluaisin myös oppia monta sellaista asiaa, jota en tällä hetkellä osaa alkuunkaan. 

Minun onkin hyvin hankala hyväksyä sitä, etten osaa jotakin. Koska olen luonteeltani hieman malttamaton ja ”kaikki tai ei mitään” -tyyppi, en jaksaisi odottaa, että uuden asian aloittaessani ensin kehityn ja vasta sitten lopulta onnistun. Jostain syystä olen iskostanut mieleeni ajatuksen siitä, että minun pitäisi osata kaikki heti ja nyt. Tiedän, että itsensä vertaaminen muihin on huono tapa, eikä anna kenellekään mitään — päinvastoin. Se onkin yksi heikkouksistani, jonka toteuttamiseen syyllistyn turhan usein, vaikka tiedostan ongelman olemassa olon. Ajatuksen tasolla minun on helppo luvata, etten enää vertaa itseäni muihin. Tosipaikan tullen kuitenkin hermostun ja vaivun epätoivoon, jos en osaa jotakin sellaista, mikä toiselta sujuu kuin luonnostaan. Myös avunpyytäminen ja oman osaamattomuuden myöntäminen on minulle näin ollen hankalaa.

Nyt, kun kirjoitan tämän kaiken ylös, huvitun omista ajatuksistani. Olen nimittäin usein itse juuri se, joka mielellään opettaa jonkin asian sitä ennestään osaamattomalle. Nautin siitä, kun saan jakaa osaamistani. Kuten on selvää, en ajattele opetuksen kohteena olevasta henkilöstä negatiivisesti tai naureskele mielessäni, kuinka olisin muka jollain tapaa häntä ”parempi”. Hyvin todennäköisesti minua asiassa X opettava tai neuvova henkilö suhtautuu minuun aivan samalla tavoin. Todistan siis jo omalla ajattelutavallani sen, että todennäköisesti myöskään minua ei tuomita, jos pyydän apua tai kerron, etten yksinkertaisesti osaa jotakin. 

Ymmärrän myös sen, ettei kaikkea yksinkertaisesti voi osata. Se on täysi mahdottomuus. Kriittisessä suhtautumisessa omiin taitoihini ei siis ole kyse siitä, että kuvittelisin olevan mahdollista kyetä kaikkiin maailman asioihin. Tiedostan, että joka asiassa joku on parempi kuin minä. Luulenkin, että kyse on vain luonteestani. Kilpailuhenkisyyden lisäksi olen melko kovastikin perfektionismiin taipuvainen. Nämä kaksi ominaisuutta näkyvät varmaan lähes kaikessa mitä teen: Tahdon tehdä kaiken mahdollisimman hyvin siten, ettei minun tarvitse jälkikäteen murehtia suoriutumistani. 

Ennen ajattelin, että tämä luonteenpiirteeni on vain huono asia. Nyt olen kuitenkin ymmärtänyt, että se on myös yksi parhaimmista voimavaroistani ja motivaation lähteistäni. Vitutus, joka minulle syntyy jonkin asian osaamattomuudesta, saa minut yrittämään entistä kovemmin. Ärsytys ikään kuin ajaa minua eteenpäin. Koska en jätä kertaalleen aloittamiani asioita puolitiehen, en lopeta ennen kuin saan asian päätökseen.

Vaikka olenkin hyvin kriittinen lähes kaikkea tekemääni kohtaan, olen tietoisesti pyrkinyt parantamaan tapojani turhan itsekriittisen ajattelun suhteen. Vielä on kuitenkin hyvin paljon matkaa siihen, että voin käsi sydämellä todeta, etten vertaa omaa osaamistani muiden osaamiseen. Viime aikoina olenkin pyrkinyt tarkastelemaan omaa tämän hetkistä osaamistani lähtötilanteeseen. Aina se ei ole helppoa, mutta pientä kehittymistä on havaittavissa — Hyvä minä! 

Tulen tuskin koskaan olemaan täysin tyytyväinen omaan osaamiseeni missään asiassa. Näenkin elämäni eräänlaisena kilpailuna itseäni vastaan. Hullu tai en, nautin tästä jatkuvasta itseni haastamisesta!

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä

Identiteetti hakusessa

nayttokuva_2018-10-28_kello_16.06.03_0.png

Istuessani vuonna 2016 lääkärikeskuksen aulassa vanhojentanssimekossa ja meikit levinneenä poskilleni, ajattelin, että elämäni on ohi. Muutamaa minuuttia aikaisemmin olin istunut tutun kirurgin huoneessa, jonne olin kiiruhtanut tanssiaisista juttelemaan tulevasta olkapääleikkauksesta — jo kolmannesta laatuaan. Huoneessa olin saanut kuulla sanat, joita olin pelännyt jo pitkään. Ne sanat saivat minut ensimmäistä kertaa todella pohtimaan sitä, kuka olin – ja erityisesti sitä, mikä minusta tulisi. 

Oli shokki, kun yhtäkkiä kaikki se, minkä ympärille olin rakentanut arkeni, revittiin pois. Kouluaamuina herätyskello ei enää herättänyt harjoittelemaan, iltapäivällä oli tuhottomasti aikaa kulutettavana, enkä enää nähnyt samoja tuttuja ihmisiä päivittäin. Jouduin tosissani pohtimaan, mitä ihmiset tekevät vapaa-ajallaan ja miten viikonloput saa kulumaan ilman pakollisia menoja. Pidin uskomattoman epäreiluna sitä, että ihmiset, joiden kanssa suhtauduimme intohimoisesti samaan asiaan, saivat jatkaa rakastamansa asian parissa, kun itse jouduin luopumaan siitä. Tuntui, ettei arkeni ollut omaani. En ollut oma itseni. 

Ennen lääkärin lopettamiskäskyä sain usein kuulla ihmisiltä, kuinka ”kannattaisi lopettaa” ja ”tulet vain hajottamaan kroppasi ennen kuin ehdit täyttää kaksikymmentä”. Valehtelisin, jos väittäisin, ettenkö noiden loukkaantuneena vietettyjen vuosien aikana olisi harkinnut lopettamista. Olin kuitenkin päättänyt saada olkapääni aina vain uudestaan kuntoon. Luonteeni ei olisi antanut anteeksi sitä, että olisin rikkonut oman lupaukseni. Tietysti olisin välttynyt useilta v-mäisiltä fyssarikäynneiltä sekä olkapään aiheuttamilta turhautumisen ja kivun kyyneliltä, jos olisin lopettanut ennen kuin muuta vaihtoehtoa ei annettu. Näin jälkikäteen en kuitenkaan ole katunut päivääkään sitä, että yritin puoliväkisin loppuun saakka, vaikka viimeiset vuodet olivatkin aikamoista rämpimistä ja räpiköintiä. Tiedän, että enemmän katuisin yrittämättä jättämistä. Pohtisin päivittäin, mitä kaikkea olisin missannut, jos olisin lopettanut silloin, kun monet läheisistäni niin kehotti.

Näin muutamaa vuotta myöhemmin saan edelleen aika ajoin vastata kysymykseen koskien sitä, pelaisinko yhä, jos loukkaantumisia ei olisi tapahtunut. En tiedä. Tiedän kuitenkin sen, että muutos arjessani ei olisi tullut yhtä isona shokkina, jos olisin tehnyt valinnan käsipallon lopettamisesta itse. Jos päätös olisi syntynyt omasta halustani lääkärin käskyn sijaan, olisin saanut aikaa totutella ajatukseen ennen sen koittamista todeksi. Myönnän olleenikin hyvin pitkään katkera siitä, miksi ja miten jouduin luopumaan itselleni rakkaasta asiasta. En edelleenkään osaa sanoa, ketä kohtaan lopulta edes tunsin katkeruutta, mutta muistan, että mielipahan tunne oli läsnä hyvin pitkään. Ehkä olin katkera itselleni, sillä koin olevani heikko ja epäonnistunut. Tunsin, että omanarvontuntoni oli riippuvainen olkapääni kunnosta.

Vielä hetki sitten pääni löi tyhjää kysyttäessä, kuka olen ja mitä teen. En tiennyt vastausta. Monen vuoden ajan olin esitellyt itseni Jennana, joka pelaa käsipalloa. Yhtäkkiä se en enää ollutkaan minä. Kuitenkin nyt, kun olen koulun alkamisen seurauksena esitellyt itseni lukuisia kertoja ennestään tuntemattomille ihmisille, olen pannut merkille, ettei edellä mainittuun kysymykseen vastaaminen tuota enää ongelmia. Tiedän, että minulla on paljon annettavaa, eikä itsetuntoni ole sidoksissa pelkästään harrastuksiini. Tietysti ne määrittelevät sitä, kuka olen, mutta elämässäni on nykyään myös paljon muuta, eivätkä ne yksinään muodosta identiteettiäni.

Olen saanut osaksi arkeani lukuisia sellaisia ihmisiä, asioita ja mielenkiinnon kohteita, joista minulla ei jokunen vuosi sitten ollut tietoakaan. Tuntuu uskomattoman hyvältä huomata, että muutaman epämääräiseen harhailuun kulutetun vuoden jälkeen olen onnistunut löytämään arkeeni sellaisia asioita, joihin voin suhtautua yhtä intohimoisesti kuin aikanaan suhtauduin käsipalloon. Olen myös muodostanut sellaisia tulevaisuudensuunnitelmia, joiden toteuttamisesta en aiemmin haaveillut edes unissani. Lisäksi olen aivan äskettäin löytänyt urheilulajin, josta saan äärettömän paljon iloa ja energiaa. Ihan älyttömän siistiä!

Vaikka luulinkin niin, elämäni ei päättynytkään lääkärikeskuksen aulaan vuonna 2016. Loukkaantuminen kyllä harmittaa edelleen, mutta olen oppinut huomaamaan sen mukanaan tuomat positiiviset muutokset. Se, mikä ei tapa, vahvistaa” on klisee, joka todellakin pitää paikkansa. 

Suhteet Oma elämä Mieli