Istuessani vuonna 2016 lääkärikeskuksen aulassa vanhojentanssimekossa ja meikit levinneenä poskilleni, ajattelin, että elämäni on ohi. Muutamaa minuuttia aikaisemmin olin istunut tutun kirurgin huoneessa, jonne olin kiiruhtanut tanssiaisista juttelemaan tulevasta olkapääleikkauksesta — jo kolmannesta laatuaan. Huoneessa olin saanut kuulla sanat, joita olin pelännyt jo pitkään. Ne sanat saivat minut ensimmäistä kertaa todella pohtimaan sitä, kuka olin – ja erityisesti sitä, mikä minusta tulisi. 

Oli shokki, kun yhtäkkiä kaikki se, minkä ympärille olin rakentanut arkeni, revittiin pois. Kouluaamuina herätyskello ei enää herättänyt harjoittelemaan, iltapäivällä oli tuhottomasti aikaa kulutettavana, enkä enää nähnyt samoja tuttuja ihmisiä päivittäin. Jouduin tosissani pohtimaan, mitä ihmiset tekevät vapaa-ajallaan ja miten viikonloput saa kulumaan ilman pakollisia menoja. Pidin uskomattoman epäreiluna sitä, että ihmiset, joiden kanssa suhtauduimme intohimoisesti samaan asiaan, saivat jatkaa rakastamansa asian parissa, kun itse jouduin luopumaan siitä. Tuntui, ettei arkeni ollut omaani. En ollut oma itseni. 

Ennen lääkärin lopettamiskäskyä sain usein kuulla ihmisiltä, kuinka ”kannattaisi lopettaa” ja ”tulet vain hajottamaan kroppasi ennen kuin ehdit täyttää kaksikymmentä”. Valehtelisin, jos väittäisin, ettenkö noiden loukkaantuneena vietettyjen vuosien aikana olisi harkinnut lopettamista. Olin kuitenkin päättänyt saada olkapääni aina vain uudestaan kuntoon. Luonteeni ei olisi antanut anteeksi sitä, että olisin rikkonut oman lupaukseni. Tietysti olisin välttynyt useilta v-mäisiltä fyssarikäynneiltä sekä olkapään aiheuttamilta turhautumisen ja kivun kyyneliltä, jos olisin lopettanut ennen kuin muuta vaihtoehtoa ei annettu. Näin jälkikäteen en kuitenkaan ole katunut päivääkään sitä, että yritin puoliväkisin loppuun saakka, vaikka viimeiset vuodet olivatkin aikamoista rämpimistä ja räpiköintiä. Tiedän, että enemmän katuisin yrittämättä jättämistä. Pohtisin päivittäin, mitä kaikkea olisin missannut, jos olisin lopettanut silloin, kun monet läheisistäni niin kehotti.

Näin muutamaa vuotta myöhemmin saan edelleen aika ajoin vastata kysymykseen koskien sitä, pelaisinko yhä, jos loukkaantumisia ei olisi tapahtunut. En tiedä. Tiedän kuitenkin sen, että muutos arjessani ei olisi tullut yhtä isona shokkina, jos olisin tehnyt valinnan käsipallon lopettamisesta itse. Jos päätös olisi syntynyt omasta halustani lääkärin käskyn sijaan, olisin saanut aikaa totutella ajatukseen ennen sen koittamista todeksi. Myönnän olleenikin hyvin pitkään katkera siitä, miksi ja miten jouduin luopumaan itselleni rakkaasta asiasta. En edelleenkään osaa sanoa, ketä kohtaan lopulta edes tunsin katkeruutta, mutta muistan, että mielipahan tunne oli läsnä hyvin pitkään. Ehkä olin katkera itselleni, sillä koin olevani heikko ja epäonnistunut. Tunsin, että omanarvontuntoni oli riippuvainen olkapääni kunnosta.

Vielä hetki sitten pääni löi tyhjää kysyttäessä, kuka olen ja mitä teen. En tiennyt vastausta. Monen vuoden ajan olin esitellyt itseni Jennana, joka pelaa käsipalloa. Yhtäkkiä se en enää ollutkaan minä. Kuitenkin nyt, kun olen koulun alkamisen seurauksena esitellyt itseni lukuisia kertoja ennestään tuntemattomille ihmisille, olen pannut merkille, ettei edellä mainittuun kysymykseen vastaaminen tuota enää ongelmia. Tiedän, että minulla on paljon annettavaa, eikä itsetuntoni ole sidoksissa pelkästään harrastuksiini. Tietysti ne määrittelevät sitä, kuka olen, mutta elämässäni on nykyään myös paljon muuta, eivätkä ne yksinään muodosta identiteettiäni.

Olen saanut osaksi arkeani lukuisia sellaisia ihmisiä, asioita ja mielenkiinnon kohteita, joista minulla ei jokunen vuosi sitten ollut tietoakaan. Tuntuu uskomattoman hyvältä huomata, että muutaman epämääräiseen harhailuun kulutetun vuoden jälkeen olen onnistunut löytämään arkeeni sellaisia asioita, joihin voin suhtautua yhtä intohimoisesti kuin aikanaan suhtauduin käsipalloon. Olen myös muodostanut sellaisia tulevaisuudensuunnitelmia, joiden toteuttamisesta en aiemmin haaveillut edes unissani. Lisäksi olen aivan äskettäin löytänyt urheilulajin, josta saan äärettömän paljon iloa ja energiaa. Ihan älyttömän siistiä!

Vaikka luulinkin niin, elämäni ei päättynytkään lääkärikeskuksen aulaan vuonna 2016. Loukkaantuminen kyllä harmittaa edelleen, mutta olen oppinut huomaamaan sen mukanaan tuomat positiiviset muutokset. ”Se, mikä ei tapa, vahvistaa” on klisee, joka todellakin pitää paikkansa.