Varo äitipedagogia!
Olimme katsomassa Heurekassa Body Worlds -näyttelyä. Siellä siis esitellään ihmisen anatomiaa oikeilla, nestemäisellä muovilla täyteyillä ruumiilla.
Erään mutkan takana, sivussa näyttelyn pääväylästä, oli mies- ja naisvartalot väännetty yhdyntään. Näystä varoitettiin ennakkoon.
Kun tyttäreni, 11, näki sanan ”yhdyntä”, hän pysähtyi. Kurkkasin teosta ja sanoin, että sen voi ihan hyvin tulla katsomaan.
Seinällä oli jokin infotaulu, jota tyttäreni pysähtyi lukemaan. Itse menin tietysti pällistelemään, miten yksityiskohdat oli toteutettu. Hei, kuorittujen säilykeruumiiden pano, ketä normaalia EI kiinnostaisi!
Yhtäkkiä lapsi huusi infotaulun edestä: ”Siis HALUAAKO aikuiset tehdä SITÄ?!” (Ilmeisesti taulussa väitettiin näin.) ”Siis HALUATKO SÄKIN tehdä sitä?!”
Naurahdin. ”Joo. Se on vähän niin kuin viinikin. Aikuiset tykkää juoda sitä, vaikka lapsista se on pahaa.”
Mielestäni vertaus oli puskasta vedettynä ihan hyvä ja ymmärrettävä, mutta äitipedagogi sisälläni kiljui, että minun olisi pitänyt taluttaa lapsi kahvilaan, ostaa jätskit ja käydä hänen kanssaan biologisessa ja tunteellisessa mielessä opettavainen keskustelu, jossa olisi käytetty sanoja ”äiti”, ”isi” ja ”rakastelu”.
Äitipedagogi on ärsyttävä, mukafiksu moralisti, jota vastaan pitää tapella tiedostavasti ja aktiivisesti tai se purskahtelee väkisin pintaan. Se on kasvanut loisimaan etenkin äideissä, jotka ovat saaneet lapsia 2000-luvulla.
Äitipedagogi voi aiheuttaa pahojakin tuhoja, joista vakavin on, että se kaappaa naisen persoonan. Lopulta käy niin, että nainen katoaa ja jäljellä on teatteriesitys, jossa nainen ei ole oma itsensä vaan esittää koko ajan äitiä; lapsilleen, ehkä miehelleen ja myös laajemmallekin piirille.
Äitipedagogi on yhdistelmä uskomuksia, kasvatusoppaita ja perhelehtiä. Se selailee mielellään juttuja Olga Temosesta ja lukee Kalastajan vaimon blogia.
Sen mielestä naisen on oltava kävelevä kasvatusesimerkki, joka ei syö viikolla karkkia, ei polta koskaan tupakkaa eikä juo sitä viiniäkään, jos paikalla on alle 18-vuotiaita, joita pitää yhtäkkiä korvatulehduksen takia kuskata päivystykseen.
Koska useimmat naiset haluavat tehdä jotakin yllämainituista, äitipedagogi kannustaa naisia valehtelemaan lapsilleen.
Se on kasvatuksellisesti yhtä järkevää kuin pukeutisi tutuun ja väittäisi olevansa Helinä-keiju, koska kyse ei tietenkään ole mistään ”lapsen parhaasta”, vaan oman itsensä idealisoimisesta.
On tietysti oikein, että äidit, ja vanhemmat yleensä, pyrkivät olemaan hyviä kasvattajia. Ongelma on siinä, että sisäinen äitipedagogi keskittyy niin sanotusti lillukanvarsiin.
Se on paitsi ärsyttävää, myös yhteiskunnallisesti vaarallista ja ylläpitää rasittavaa äideistä parhain -myyttiä, joka pitäisi puhkoa, täyttää muovilla ja viedä museoon.
Hahmottelin tähän kuvitukseksi omakuvan äitiydestäni.
Lue Virpi Salmen edelliset Punakynät