Me ollaan sovinisteja kaikki
”Minusta ei telaketjufeministiä saa tekemälläkään, olen ehkä enemmän sovinisti”, on yksi kuluvan kesän kuuluisimpia virkkeitä, jonka lausuminen nosti heti valtakunnan julkisuuteen perussuomalaisten uuden puoluesihteerin.
Myöhemmin Riikka Slunga-Poutsalo selvitti näkemystään sillä vanhalla kliseellä, että ”mies ja nainen ovat erilaisia” eikä heitä saa lähteä tasapäistämään.
Olisi ihan liian rumaa sanoa, että feminismistä koohottavat julkisesti kovimpaan ääneen aina ne, jotka eivät ymmärrä asiasta mitään ja joita se ei edes kiinnosta.
Se on sama asia kuin postinjakaja korostaisi sitä, että ”minusta ei telakkatyöläistä saisi tekemälläkään, hyh hyh, telakkatyöläisten edut ovat menneet aivan liian pitkälle”.
Persuilla feminismi tietysti kuuluu siihen samaan jätekasaan, jonne kipataan kaikki muu kuin valkoihoinen, kristitty länsimaalainen sotaveteraaniheterous, joten puoluesihteerin kommentointi ei sikäli ole mikään yllätyspommi.
Sen sijaan naiskannattajia nuoleskelemaan valittu Slunga-Poutsalo voisi edes pikkiriikkiisen perehtyä kammoamaansa ismiin, jota kuitenkin pitää niin uhkaavana, että kokee tarvetta irtisanoutua siitä.
Nimittäin feminismissä nimenomaan EI ole kyse tasapäistämisestä. Feminismin ehdoton ydin on siinä, että me kaikki olemme erilaisia.
Meillä on eri vahvuudet sukupuolesta, ihonväristä, kansalaisuudesta ja seksuaalisesta suuntaumisesta riippumatta.
Joten saisimmeko, please, edustaa itseämme ja omia vahvuuksiamme ilman, että meidät jo etukäteen lokeroidaan noiden edellämainittujen ominaisuuksien perusteella olemaan tietynlaisia; hoivaajia, bussikuskeja, äijiä tai erityisen lahjakkaita sisustajia.
Siksi on paitsi hassua myös tajuttoman epä-älyllistä syyttää feminismiä erilaisuuden kieltämisestä, kun itse on se, joka ei erilaisuutta hyväksy.
Toisekseen feminismissä ei ole kyse miesten oikeuksien polkemisesta eikä heidän tasa-arvo-ongelmiensa vähättelystä.
Jos persujen keskuudessa ei olisi niin kamalan muodikasta julistaa olevansa yksinkertainen joko-tai-ihminen, voisi ehkä huomata, että tasa-arvo ei ole mikään nollasummapeli, vaan niin sanottu win-win-tilanne.
Milloin maailmanhistoriassa on oikeudenmukaisuuden ja tasavertaisuuden vaatiminen johtanut huonompiin oloihin?
Ei ole syytä epäillä, etteivätkö Slunga-Poutsalon ajatelmat miesten ja naisten ”luonnollisista” eroista ja taipumuksista sekä tasa-arvon liian pitkälle menemisestä olisi hyvin yleisiä.
Monen meidän sisällä saattaa siis asua pieni sovinisti.
Fakta vain on se, että stereotyyppiset oletukset sukupuolista ja ihmisryhmistä rajoittavat ja kahlitsevat yhteiskuntaa enemmän kuin vapauttavat sitä. Ja jos yhtään viitsii katsoa mitä tahansa lukuja, huomaa heti, että tasa-arvoasioissa on täällä todellakin tekemistä.
Siksi olisi tärkeää julistaa ääneen olevansa feministi.
Jes, noituutta täytyykin kokeilla!
