Miksi äiti-ihmiset ovat niin ärsyttäviä

Hesarin mielipidepalstalla on viime päivinä käyty lapsettomien ja lapsellisten välistä rähinää.

Tarkemmin sanottuna rähisijöinä ovat olleet naiset, lapsettomat ja äidit.

Tällä kertaa ensimmäisen tulitikun raapaisi vapaaehtoisesti lapseton nainen, ja pian palosireenit huusivat kummallakin puolella, että molemmat syrjivät toisiaan ja kummatkin ovat taakka yhteiskunnalle.

On tietysti aivan älyvapaata kähistä siitä, kummat ovat parempia ihmisiä ja saako nainen olla tekemättä lapsia.

Mutta vapaaehtoisesti lapsettomien hiilestymistä on helpompi ymmärtää.  Alunperin normaalit, kivat ja hauskat naiset voivat nimittäin äideiksi tultuaan olla äärettömän ärsyttäviä.

Disclaimerina kerrottakoon, että itselläni on lapsi.

 

Kun nainen synnyttää, hänen aivoilleen käy niin kuin raskaana olevan nivelille: ne pehmenevät ja löystyvät. Tästä ei ehkä ole tieteellisiä, kvantitaviisia todisteita, mutta aika moni voi todistaa, että pikkulapsen äidin pää on märkä pahvilaatikko.

Sen katse harhailee lattianrajassa, koska se etsii automaattisesti sieltä vauvaansa, ja sellaisen kanssa voi puhua korkeintaan kaksi kolmen sanan lausetta kerrallaan

Aivan korrektikin nainen alkaa päivittää Facebookiin statuksia, joissa rehentelee ”tisseillään”.

Sen elintoiminnot hidastuvat ja ilmeisesti keskittyvät ”tisseihin” niin, ettei se ehdi viiteen päivään pestä tukkaansa. 

Sillä ei ole yhteiskunnallisia mielipiteitä, paitsi fasistinen usko siihen, että oma vauvanhoitotapa on paras ja muilla tavoilla hoidetuista vauvoista tulee tunnevammaisia Subutex-käyttäjiä.

 

Noin vuoden kestävä vaihe menee ohi, mutta osa jää jumittamaan debiiliin äitiyteen, joka syö suihinsa entisen naisen. Jäljelle jää riekaleita. 

Kehityskulku on niin yleistä, että tavallaan määrittelee koko äitiyden.

Äiti on ihminen, joka ei ehdi lukea kirjoja tai sanomalehtiä, sillä on koko ajan kiire päiväkodille, se hössöttää puolen tunnin lounastauon siitä, mitä puki lapsilleen aamulla päälle ja spekuloi, oliko se liikaa/liian vähän.

Se syöttää kouluikäisiä lapsiaan, että ne ”saavat tarpeeksi ravintoa”, kutsuu niitä epäironisesti ”kultalinnuiksi” ja jää pois työpaikan juhlista, koska kahdeksanvuotias ei halua, että äiti lähtee mihinkään.

(Teeskennellään, että keksin edellisen kappaleen esimerkit omasta päästäni.)

 

Kaikki tämä sekoilu jollakin lailla pyhittää naisen. Tiedättehän, ”ei äitejä saa syyllistää”. 

Pyykkikorin ja päiväkodin välistä matkaa nähtyään äidit myös pätevöityvät ”tajuamaan elämästä enemmän”. He ”osaavat organisoida” johtajatasolla, koska pystyvät jakamaan paketin pinaattilettuja neljälle lautaselle samalla kun sopivat puhelimessa, että naapuri vie lapset voimisteluharjoituksiin.

Sitten nämä kävelevät äitizombiet vaappuvat julistamassa, että kyllä sinunkin, Kyllikki, pitää tehdä lapsi, tai et tajua elämästä mitään.

Jeah, right.

Ongelma ei ole lapsissa itsessään, vaan äideissä, jotka pilaavat käsityksen vanhemmuudesta. 

Lapsen tekeminen ei tarkoita kymmenen vuoden aivokuollutta konttaamista lattialla, vaikka liian monet saavat sen siltä näyttämään.

 
Ei jumalauta näitä äitiyskuvia (kuva http://dpshots.com): 

 
 
 
Täällä vielä lisää. Kraah.
http://luckystarsphotography.com/maternity_portraits