Miksi naiseus on niin hirveää?
Iholla-sarjan toinen kausi päättyi viime viikolla.
Siinä on sen verran haastava antropologinen trippi kohteeseen ”stereotyyppinen nainen”, ettei sitä pitäisi katsoa lainkaan ilman laajoja psykologian, naistutkimuksen ja mediakritiikin opintoja – ja kovaa känniä.
Muuten sitä alkaa kuvitella, että naiset todellakin ovat sellaisia kuin Iholla.
Siitä seuraa, että jos on mies, haluaa vyöttäytyä kantorakettiin ja laukaista itsensä mustaan aukkoon, ja jos on nainen, ryhtyy shoppailemaan Dressmanissa ja esittämään, että ylävartalossa sijaitsevat kohoumat ovat manboobsit.
***
Siis naiseus, miksi se on niin hirveää?
Kun vuonna 2013 televisiossa esitetään perinteisinä ja tyypillisinä pidettyjä naisominaisuuksia, ne ovat: oman tunne-elämän ylidramatisointi, heikko itsetunto, loputon itsensä sääliminen ja vähättely, itkeskely mitä kummallisimmista syistä sekä kyvyttömyys vaihtaa palanut kattolamppu.
Sana myötähäpeä riittää kuvailemaan tätä sukupuolikokemusta yhtä hyvin kuin termi ”pikku nipsaisu” avosydänleikkausta.
Tuollaisia me sitten olemme. Haukutaan itseämme rumiksi ja läskeiksi ja haikaillaan, että kun vain tulisi joku mies, joka pelastaisi meidät rumuudelta ja läskiydeltä.
Sitten kun se mies on, meille tulee ihan puskista, että ei se oikeastaan pelastanutkaan meitä. Että häh, what.
Kun naisena katsoo näin käyttäytyviä naisia, tunne on sama kuin seistä boarding-jonossa kansainvälisellä lentokentällä Suomen lippuihin ja sinivalkoisiin viikinkikypäriin sonnustauneen mölisevän jurrilaislauman kanssa.
Olen noiden kanssa samaa porukkaa, mutta en todellakaan ole tuollainen.
***
Kyse on myös siitä, että mitä se niin sanotusti mulle kuuluu.
Minkä takia minun on otettava naisiin liitetyistä ominaisuuksista sukupuolitaakkaa kantaakseni?
Eiväthän miehetkään ryhdy kollektiivisesti häpeämään, kun Hunksit poseeraavat öljyttyinä Seiskan maksamalla halpisetelänmatkalla vilauttelemassa kalsareitaan.
Ja eikö tässä sitä paitsi pitäisi feministinä olla kaikkien siskojen puolella?
Ei vaan pysty.
Jos naisia aletaan feminismin nimissä pitää jonain yhtenäisenä ryhmänä, joka on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki, olemme helvetinmoisessa kusessa.
Joku on sentään ymmärtänyt sarjan parodia-arvon.
Tämähän syletytti jo viime vuonna.
Lue myös Virpi Salmen edelliset Punakynä-tekstit: