Paljon onnea vaan!
Sata vuotta sitten ei tunnettu käsitettä lapsuus – onnellisesta lapsuudesta puhumattakaan. Nyt tunnetaan.
Yleisesti tunnettu tosiasia on myös, että onnellista lapsuutta kuuluu seurata onnellinen aikuisuus. Onnen tavoitteleminen ei riitä. On oltava onnellinen. Pakko olla!
Sata vuotta sitten hyväksyttiin mukisematta, että ihmisen elämä on enimmäkseen kamppailua, selviytymistä ja elossapysymistä. Tai sitten vain yksinkertaisesti pitkästyttävää.
Nyt odotetaan, että jokainen päivä on täynnä mystisiä, järisyttäviä onnen tunteita. Jos emme koe syvästi, hukkaamme ainutkertaisen elämämme korvaamattomat vuodet.
***
Media onneksi auttaa meitä etsimään onneamme julkaisemalla lähes päivittäin tutkimuksia siitä, mikä ihmisryhmä on kaikkein onnellisin. Tässäpä muutamia poimintoja tästä alati uudistuvasta onnellisuusoppaasta. Nyt tuumasta toimeen!
Onnellisimpia ovat vähintään viisi kertaa viikossa liikuntaa harrastavat.
– Mä rupeen nyt tekeen kakspäivästä työviikkoa, että ehdin jumpata, hei.
Onnellisimpia ovat vapaaehtoisesti lapsettomat.
– Mirja kuule. Pitäiskö meidän harkita adoptiota?
– Mutta meillähän on jo kolme lasta.
– Niinpä…
Onnellisimpia ovat uskovat.
– Missä meidän Raamattu on? Nyt jumalauta rukoillaan ja ankarasti!
Onnellisimpia ovat ihmiset, joilla on useita sisaruksia.
– Nyt mutsi ja faija oikeesti. Hommiin.
– Me ollaan eläkkeellä jo.
– Nythän teillä on aikaa.
Onnellisimpia ovat yli 80-vuotiaat.
– Mä en jaksa odottaa.
***
Onnellisuus on sekoitettu hedonismiin, jossa kaikkein ylinnä on mielihyvä. Turhautuminen ja vastoinkäymiset eivät kuulu täysipainoiseen elämään.
Onnellisuuden kokemus on tietysti aina suhteellista. Kun hektinen ja stressaava syksy on ohi, joulu tuntuu oikeasti ilon ja rauhan juhlalta. Eilinen lottovoitto taas on tämän päivän varallisuudenhallinta-ahdistus.
Ylämäkiä ei ole ilman alamäkiä.
Kaikkialta tursuava onnellisuuden reseptien tuputtaminen johtaa syyllisyyteen ja häpeään: Tiedän, miten tulisin onnelliseksi, mutta en silti osaa olla onnellinen. Onnettomuuteni on omaa syytäni. Siksi ansaitsenkin olla onneton.
Hätiin tulee ystävä, joka on taas lukenut self help -pokkarin ja silmät loistaen muistuttaa: ”Toi on sun oma valinta. Muuta sun ajatukset, niin sun elämä muuttuu!”
***
Olisiko ok hyväksyä, että jotkut meistä eivät vain tule räiskyvän onnellisiksi, vaikka talous on kunnossa, ystäviä riittää ja elämässä on mahdollisuuksia toteuttaa itseään ihan riittämiin?
Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että taipumus onnellisuuteen määräytyy ainakin osittain geneettisesti. Siis kuulkaa kaikki kroonisesti elämäänne surkuttelevat ihmiset! Antakaa itsellenne armo! Sanokaa itsellenne ja läheisillenne asia selvin sanoin:
”Minulla on taipumusta tyytymättömyyteen. Se on minun ristini, ja sen kanssa voi elää. Koittakaa kestää minua. Olisin varmaan vielä onnettomampi ilman teitä. Joten kiitos. Oho. Tulipas lämmin ja mukava olo. Melkein onnellinen.”
Lue Kari Ketosen edellinen Punakynä-teksti ällöpersuista ja hyysäreistä.