Paljon onnea vaan!

Punakynä

Sata vuotta sitten ei tunnettu käsitettä lapsuus – onnellisesta lapsuudesta puhumattakaan. Nyt tunnetaan.

Yleisesti tunnettu tosiasia on myös, että onnellista lapsuutta kuuluu seurata onnellinen aikuisuus. Onnen tavoitteleminen ei riitä. On oltava onnellinen. Pakko olla!

Sata vuotta sitten hyväksyttiin mukisematta, että ihmisen elämä on enimmäkseen kamppailua, selviytymistä ja elossapysymistä. Tai sitten vain yksinkertaisesti pitkästyttävää.

Nyt odotetaan, että jokainen päivä on täynnä mystisiä, järisyttäviä onnen tunteita. Jos emme koe syvästi, hukkaamme ainutkertaisen elämämme korvaamattomat vuodet.

***

Media onneksi auttaa meitä etsimään onneamme julkaisemalla lähes päivittäin tutkimuksia siitä, mikä ihmisryhmä on kaikkein onnellisin. Tässäpä muutamia poimintoja tästä alati uudistuvasta onnellisuusoppaasta. Nyt tuumasta toimeen!

Onnellisimpia ovat vähintään viisi kertaa viikossa liikuntaa harrastavat.

- Mä rupeen nyt tekeen kakspäivästä työviikkoa, että ehdin jumpata, hei.

 

Onnellisimpia ovat vapaaehtoisesti lapsettomat.

- Mirja kuule. Pitäiskö meidän harkita adoptiota?

- Mutta meillähän on jo kolme lasta.

- Niinpä...

 

Onnellisimpia ovat uskovat.

- Missä meidän Raamattu on?  Nyt  jumalauta rukoillaan ja ankarasti!

 

Onnellisimpia ovat ihmiset, joilla on useita sisaruksia.

- Nyt mutsi ja faija oikeesti. Hommiin.

- Me ollaan eläkkeellä jo.

- Nythän teillä on aikaa.

 

Onnellisimpia ovat yli 80-vuotiaat.

- Mä en jaksa odottaa.

***

Onnellisuus on sekoitettu hedonismiin, jossa kaikkein ylinnä on mielihyvä. Turhautuminen ja vastoinkäymiset eivät kuulu täysipainoiseen elämään.

Onnellisuuden kokemus on tietysti aina suhteellista. Kun hektinen ja stressaava syksy  on ohi, joulu tuntuu oikeasti ilon ja rauhan juhlalta. Eilinen lottovoitto taas on tämän päivän varallisuudenhallinta-ahdistus.

Ylämäkiä ei ole ilman alamäkiä.

Kaikkialta tursuava onnellisuuden reseptien tuputtaminen johtaa syyllisyyteen ja häpeään: Tiedän, miten tulisin onnelliseksi, mutta en silti osaa olla onnellinen. Onnettomuuteni on omaa syytäni. Siksi ansaitsenkin olla onneton.

Hätiin tulee ystävä, joka on taas lukenut self help -pokkarin ja silmät loistaen muistuttaa: ”Toi on sun oma valinta. Muuta sun ajatukset, niin sun elämä muuttuu!”

***

Olisiko ok hyväksyä, että jotkut meistä eivät vain tule räiskyvän onnellisiksi, vaikka talous on kunnossa, ystäviä riittää ja elämässä on mahdollisuuksia toteuttaa itseään ihan riittämiin?

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että taipumus onnellisuuteen määräytyy ainakin osittain geneettisesti. Siis kuulkaa kaikki kroonisesti elämäänne surkuttelevat ihmiset! Antakaa itsellenne armo! Sanokaa itsellenne ja läheisillenne asia selvin sanoin:

”Minulla on taipumusta tyytymättömyyteen. Se on minun ristini, ja sen kanssa voi elää. Koittakaa kestää minua. Olisin varmaan vielä onnettomampi ilman teitä. Joten kiitos. Oho. Tulipas lämmin ja mukava olo. Melkein onnellinen.”

 

Lue Kari Ketosen edellinen Punakynä-teksti ällöpersuista ja hyysäreistä.

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

<3!

Vierailija (Ei varmistettu)

NIIN TOTTA! Johan helpotti. ETkö sä kari ole joku psykologian ammattilainen?

sensaatio

Yritin parhaani mukaan olla provosoitumasta tästä mutta mitä h...? Miksi ihmisen ei pitäisi olla onnellinen? 10 vuotta, mikä muuten on yli puolet koko elämästäni, on-off masennuksesta kärsineenä ja nyt toipuvana, en tajua tätä erittäin suomalaisena pitämääni asennetta suhtautua onnellisuuteen ja onnellisiin ihmisiin jotenkin alentuvasti. Toki onnellisilla ihmisillä on tapana näyttää onnensa muille, mikä suomalaisessa kulttuurissa on suuri häväistys, kaikkillahan pitäisi olla kurjaa... 

No onhan se kiva että onnettomuus tekee sinut onnelliseksi...

päivikki (Ei varmistettu)

Sensaatio, ei tässä tekstissä sitä yritetä sanoa, etteikö ihminen saisi olla onnellinen.

Mielestäni tämä teksti osoittaa hienosti ainakin sen, että jatkuva vielä vähän onnellisemman elämän tavoittelu tekee meistä lopulta onnettomia.

 

Stillleben

Hmm, mieleeni tuli ainakin kolme asiaa, jotka häiritsevät onnellisuuttamme: aivokemia, kateus ja onnellisuuden väärät normit.

Aivokemia. Se että ymmärtää 24/7 onnellisuuden mahdottomuuden tekee jo itsessään onnelliseksi. Tämä paradoksi on kuulemma selitettävissä aivokemialla. Aivot eivät kykene jatkuvaan onnen tunteeseen vaan ne alkavat epäröidä ja murehtia menneitä ja tulevaa, vaikka nykyhetki olisikin kaikin puolin onnellinen. Toisille onnellisuuden tunteesta nauttiminen on vaikeampaa kuin toisille, sillä aivot alkavat heti onnen tunteen kokiessaan huutaa päälle "mutta entä jos...", "en ole ansainnut tätä tunnetta koska...". Aivomme ei anna meidän huumautua onnellisuuden tunteesta liiaksi, sillä se tekee meistä varomattomia. Kyse on aivojemme puolustusmekanismista, jolle emme oikeastaan voi mitään, mutta tämä on kuitenkin hyvä tiedostaa. (Yritin googlata lukemaani artikkelia netistä, mutta en onnistunut sitä nyt löytämään. Yritän seuraavaksi etsiä suosikeistani...)

Kateus. Mielestäni on epäilyttävää että nykyaikana onnellisuus on nostettu niin korkealle jalustalle ja siitä on saatu aikaan niin vääristynyt kuva, että ihmiset eivät enää usko itse olevansa onnellisia, vaikka asia näin olisikin. Facebook kuulemma edesauttaa tällaista epävarmuuden tunnetta omasta onnellisuudestaan. Kun luemme päivittäin ystäviemme pirteitä postauksia lapsien hurmaavista edesottamuksista, onnistuneesta remontista ja näemme heidän bile- ja lomakuviaan, syntyy meille lievästi epärealistinen kuva muiden arjesta ja se saa meidän oman arkemme, turhautumisen tunteemme ja epäonnistumisemme tuntumaan entistä epäreilummilta. "Miksi vain minulla on näin huono arki?". Kaikki ilmoittavat FBssä (julkisuudessa) lähes poikkeuksetta vain positiivisia uutisia itsestään. Ei sinne kukaan kirjoita että Pentin kanssa niin tapeltiin laminaatteja asennettaessa tai kuinka meidän Kaarlo-Jooseppi tänään riehui kaupassa kun ei saanut haluamiaan keksejä tai kuinka lomalla pinna kiristyi ja aviomies pienissään katseli liian pitkään niiden thaimaalaisten tarjoilijoiden perään. Itsesensuuri siis toimii.

Onnelisuuden väärät normit. Mutta jos nyt yleisesti ottaen puhutaan onnellisuudesta, niin miksi se ei olisi tavoiteltavaa? Eikö onnellisuus ole kuitenkin niin subjektiivinen juttu, että tuollaiset tässä kirjoituksessa mainitut tutkimustulokset eivät siihen paljon vaikuta? Asiat ovat niin kuin ovat, eikä se estä meitä olemasta onnellisia että olemme perheen ainoita lapsia. Ei se onnellisuus automaattisesti lisäänny, vaikka vanhemmat lisääntyisivätkin. Ja yksinäisten vanhusten (yli 65 vuotiaiden) itsemurhariski on paljon yksinäisten nuorten ihmisten riskiä korkeampi. Näille tutkimuksille on varmasti ihan hyvät perustelut taustalla, mutta se ei nosta niitä normeiksi joiden mukaan pitäisi tai edes kannattaisi yrittää elää. Varsinkaan noin äärimmäisen kärjistettyinä kuin tässä kirjoituksessa (huomaan kyllä sarkasmin! :)).

Kun tiedostaa elämässään mitkä asiat tekevät meistä onnellisia, on onnellinen. Kateellinen pälyily naapurin uuteen Bemariin vie varmasti sen onnen tunteen jonka koki omalla vanhalla Toyotalla ajaessaan. Kateuden tunteestakin on mahdollista päästä pienen itsesuggestion kautta eroon.

Ennen kuin annan tämän tekstin rönsyillä vielä lisää jätän tämän tähän ja siirryn omalle palstalleni kirjoittamaan omaa juttuani onnellisuudesta. Cheers, kiitos inspiraatiosta!

Kommentoi