Pelkääjän paikalla

Punakynä

Eräs ihminen kysyi minulta muutama päivä sitten, uskonko kohtaloon. Kysymys oli mielestäni typerä. Ja lapsellinen. Ja ärsyttävä. Uskonko MINÄ kohtaloon?

Sellaiseen kohtaloon, että jokin meidän valtamme ulottumattomissa oleva voima tai "suuri ohjaaja" järjestelee elämämme tapahtumia ja me itse pyörimme kuulana elämän flipperissä?

Tai itse asiassa tarkemmin ottaen tuo voima on jo järjestellyt kaiken kuin olisi laittanut dominopalikoita jonoon ja sitten vain tyrkkäissyt ensimmäisen nurin ja katselee nyt suurella mielihyvällä, kuinka palikat yksi toisensa jälkeen kaatavat seuraavan jonossa.

Sellaiseen kohtaloon? Että uskonko?

 

Vastasin, että en tietenkään usko. Vastasin varmuuden vuoksi vielä vähän lisää.

Sanoin, että tuollaiseen uskominen on ensinnäkin taikauskoa ja maagista ajattelua, joka sopii hyvin kuusivuotiaan maailmankuvaan, mutta aikuisen olisi syytä ajatella hieman toisin.

Lisäsin, että kohtalonusko johtaa passiiviseen ja vastuuttomaan olemassaoloon ja ajaa ihmisen lopulta viettämään ainutkertaisen elämänsä sohvanpohjalla pilveä poltellen ja Frasierin uusintoja odottaen.

Ja sitten kun oma saamattomuus aiheuttaa vaikeuksia, on leppoisaa todeta: "Se oli varmaan tarkoitettu näin."

 

Sitten aloin ajatella.

Kasvatus, koululaitos, työelämä ja ahdistuksessa selailemamme niinsanotut elämänhallinnan oppaat opettavat meille tiukasti syyn ja seurauksen lakia. Minussa on syy, ja seuraukset tulevat perässä.

Mutta tällä logiikalla on hintansa. Elämä ei ole usein läheskään kaikkea sellaista, mitä toivoisimme sen olevan, ja syyksi tiedämme omat väärät valintamme, väärät ajatuksemme, väärät tunteemme ja väärät tekomme. Olemmehan oman onnemme seppiä.

Elämme siis maailmassa, jossa vastoinkäymiset ja vaikeudet itsessään eivät riitä taakaksi. Päälle lasketaan vielä arvonlisäveron verran syyllisyyttä ja häpeää siitä, että on nämä kiroukset tullut elämäänsä hankkineeksi. Omaa tyhmyyttään. Tai päättämättömyyttään. Tai laiskuuttaan.

Ja syyllisyys on musertava tunne. Se vie ajan mittaan takuulla parhaan terän sinnikkäimmästäkin oman onnensa sepästä.

 

Toisaalta, mikä ihmeellinen armo ja vapaus olisikaan siinä, jos uskoisin, että kaikki on kohtalon sanelemaa!

Ajattele kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat elämääsi astuneet ja muuttaneet sitä suuntaan tai toiseen. Onnellisia ja onnettomia rakkauksia. Kaikkia työpaikkoja ja mahdollisuuksia, jotka olet saanut ja käyttänyt tai mokannut. Miten monet näistä olet valinnut tarkasti puntaroiden tuhansien tai kymmenientuhansien vaihtoehtojen joukosta?

Aivan. Sama täällä. Emme me niitä päätä. Ne tulevat kutsumatta eteemme ja muuttavat elämämme.

Ajatus siitä, että jokin ohjaileva kohtalo olisi kaiken takana, alkaakin tuntua onnellisuuden näkökulmasta aivan yhtä järkevältä kuin kuvitelma itse kohtaloaan ohjaavasta ihmisestä.

Jos hyväksyisin kohtalon selitykseksi elämäni tapahtumille, voisin ehkä kokea jotain rentoutumista. Suostumista matkalle pelkääjän paikalla. Olisi siinäkin varmasti puolensa. Että antaisi kohtalon ohjata ja katselisi itse maisemia. Välillä voisi ehdottaa, että "käännytäänkö hei piruuttaan tolle pikkutielle?"

 

Sanoiko joku sanan sattuma? Että kaikki olisi sattumaa? Randomia? Se vasta karmea ajatus olisikin. En halua elää venäläistä rulettia. Mutta toisaalta en nyt enää tiedä, mitä uskoa tai ajatella. Ulkonakin on niin helvetin pimeää.

Rauhallista joulua, ihmiset!

 

Lue Kari Ketosen aiemmat Punakynät:

Mä niin rakastan mun elämää!

Jokaiselle vartalonsa mukaan

Wallikadun finanssi-Anssi...

Paljon onnea vaan!

Ällöpersut ja hyysärit

Kommentit

Joku viisas sanoi kerran, että...

Vapaus valita, on kuin vetäisi tulpan pois täyden ammeen pohjasta ja sanoisi vedelle 'mene minne haluat'.

 

Mä kyllä taidan vähäsen uskoa kohtaloon. Se ei silti tee minusta päämäärätöntä Frasierin tuijottajaa (vaikka aika usein sunnuntait tuntuukin siihen tuhlautuvan), vaan luo sellaisen vakaan perustunteen, että kaikki kääntyy kuitenkin parhain päin.

Jemma T
Auringonpolttamat

Mielestäni elämä on miljoonien sattumusten ja yllättävien käänteiden summa, jota kai kohtaloksikin voidaan kutsua. En usko, että meillä on kaikilla jokin tietty päämäärä, johon kaikki tapahtumat tähtäävät, mutta kyllä välillä ihmetyttää, miten elämä heittelee    uusille poluille ja ravistelee totuttua tuomalla oven taakse jotain täysin yllättävää ja mullistavaa. Tästä näkökulmasta katsottuna kohtalo on puuttunut peliin varmasti.

Mutta kohtaloon on kuitenkin vaikea uskoa, sillä kenellä olisi aikaa tai kiinnostusta suunnitella minun elämälleni ennalta määrätty reitti, jota kuljen, halusinpa sitä tai en? Mielestäni meillä on aina vapaus valita, risteystilantessa me itse teemme päätöksen, kumpaan suuntaan lähdemme. Mihin muuhunkaan voisin uskoa? Että todellista valintaa ei ole, vaan kaikki on ennalta määrättyä? Kohtalo alkaa kuulostaa tässä yhteydessä pelottavalta, kahleelta.

Niin kai tässä loppujen lopuksi puhutaan jumalista. Että onko olemassa jokin ylempi taho, jolla on ihmisille, eläimille, maapallolle, kuille ja tähdille tai koko universumille jokin Suuri Suunnitelma. Vai onko kyse matematiikasta ja luonnontieteistä, joissa sattuma pelaa tärkeää roolia? Uskon jälkimmäiseen, kuitenkin.

Jemma T
Auringonpolttamat

No niin, service errorin takia teksti tuli julki kaksi kertaa. :) Joku admin voisi varmaan poistaa toisen, kiitos! :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Tässä on löydettävä joku tasapaino sen kanssa, että voi itse vaikuttaa elämäänsä, ja sen kanssa, että ei voi vaikuttaa. Joihinkin asoihin voi, yllättävän ja masentavan suureen osaan ei voi.

Ei voi vaikuttaa sukupuoleensa tai yhteiskunnan rooleihin ja odotuksiin, niitä ei voi tehdä tyhjäksi vain haluamalla. Omaan sosioekonomiseen asemaansa voi jossain määrin vaikuttaa, mutta vain, jos on henkiset työkalut ja riittävän selväjärkinen mielentila. Omaa mielenterveyttä voi kohentaa, mutta vain jos on henkisesti paikassa, jossa avun pyytäminen ja vastaanottaminen on mahdollista. Sitten pitäisi vielä ylläpitääkin oma vakauttaan maailmassa, jossa on paljon muuttujia, jotka ovat ihan out of control meiltä. Omaan kurjaan ja traumatisoivaan lapsuuteensa ei voi takautuvasti vaikuttaa, eikä sairauksiakaan tai niiden seurauksia tehdä tyhjäksi, vaikka menisikin lääkärin vastaanotolle.

Elämä on monessa kohtaa sitä, että tekee sen minkä pystyy ja yrittää hyväksyä loput. Olla iloinen siitä mitä on, harjoittaa usein "asiat voisi olla vieläkin pahemmin" -ajattelua ja koittaa elää itsensä, tekojensa ja puutteidensa kanssa. Yrittää ignorata muiden mielipiteitä, vaikka yhteiskuntatasolla ei voikaan ignorata sitä, että tietyt ihmisryhmät ovat ali-ihmisten kastia, ja jos siihen on joutunut, pahempi homma. Yrittää säilyttää oman elämänsä kapinaa lannistumatta muutoksien mahdottomuudesta tai vähintään epätodennäköisyydestä. Rakastaa suuresti ja syvästi sitä, mitä on rakastettavakseen elämä suonut.

Make the most of it.

Vierailija (Ei varmistettu)

Heippa!

Miksi puhut niin kuin sinun sanasi olisi ainut oikea tieto / tunne tässä maailmassa, onhan maapallolla uskonlahkoja jotka uskovat aivan tosissaan reinkarnaantioon, tai kuinka se nyt aivan oikein kirjoitetaan.

Ystävällisen terveisin Marko Saari

kohtalottomuus (Ei varmistettu)

Hyväksyttävältä tuntuu juuri se järjettömyys sattuman, kohtalon ja oman valinnan kannalta. Tarkemmin kun ajattelee, kuten kirjoittaja on tehnyt.

Vierailija (Ei varmistettu)

Eiköhän tässä on kysymys siitä et kaikki sanoo omaa mielipteensä, ei siitä et se pätee kaikkiin ihmisiin tai että se olisi ainut oikea tieto.
Mun mielestä on ihanaa kun ihminen jaksaa "make the most of it". Elämässä on kuitenkin paljon kysymys jaksamisesta; jaksamista olla positiivinen, ymmärtäväinen, tehokas, kiinostunut ja muuttua sen mukaan kun ei voi vaikuttaa niin sanotun "kohtaloon". En itse usko semmoseen kohtaloon että kaikki on ennestään päätetty ja johtaa johonkin tiettyyn tulokseen, jos ei muusta syystä niin siksi että mihin tulokseen? sehän viittaa siihen et mailmalla olisi loppua ja että sen pitäis loppua jollain tietyllä tavalla. Ehkä menen liiallisuuksiin, mutta yritän vaan sanoa että uskon semmoiseen kohtaloon kun että omat päätökset, valinnat ja sattumat johtaa johonkin. Ei siitä kohtaloa joka joku muu on mukamas päättänyt mulle. Päätän ite omasta kohtalostani jollain tavalla, ja sattumat ja muiden valinnat niiden elämässä ovat toinen osa mun kohtaloni.
Itehän päättää miten tulkita sanan "kohtalo".
Siitä et puhuu kohtalosta maagisenä sanana, on mun näkökulmasta, samaa kun puhuu jumalista. Halu uskoa johonkin suuremman, paremman voimaan joka pystyy vaikuttaa kaikkiin kun ite tuntuu ettei pysty vaikuttaa mihinkään. Ihana tunne että kaikki ei oo meidän oma taakka kantaa, ettei ite oo vastuussa kaikesta. Ja kun jotain on mennyt pieleen niin sen uskon että kaikki vielä käntyy parhaan päin, kun vielä on olemassa sitä(kohtalo/ jumala..) joka pystyy vaikuttaa kun kaikki tuntuu olevan mennyttä. En ole kovin uskovainen kun varmaan huomaa, mutta pidän ajatuksesta että uskoo johonkin. Jopa voin ihailla ihmiset joka uskoo jumalaan/jumaloihin/kohtaloon.

Kommentoi