Pelkääjän paikalla
Eräs ihminen kysyi minulta muutama päivä sitten, uskonko kohtaloon. Kysymys oli mielestäni typerä. Ja lapsellinen. Ja ärsyttävä. Uskonko MINÄ kohtaloon?
Sellaiseen kohtaloon, että jokin meidän valtamme ulottumattomissa oleva voima tai ”suuri ohjaaja” järjestelee elämämme tapahtumia ja me itse pyörimme kuulana elämän flipperissä?
Tai itse asiassa tarkemmin ottaen tuo voima on jo järjestellyt kaiken kuin olisi laittanut dominopalikoita jonoon ja sitten vain tyrkkäissyt ensimmäisen nurin ja katselee nyt suurella mielihyvällä, kuinka palikat yksi toisensa jälkeen kaatavat seuraavan jonossa.
Sellaiseen kohtaloon? Että uskonko?
Vastasin, että en tietenkään usko. Vastasin varmuuden vuoksi vielä vähän lisää.
Sanoin, että tuollaiseen uskominen on ensinnäkin taikauskoa ja maagista ajattelua, joka sopii hyvin kuusivuotiaan maailmankuvaan, mutta aikuisen olisi syytä ajatella hieman toisin.
Lisäsin, että kohtalonusko johtaa passiiviseen ja vastuuttomaan olemassaoloon ja ajaa ihmisen lopulta viettämään ainutkertaisen elämänsä sohvanpohjalla pilveä poltellen ja Frasierin uusintoja odottaen.
Ja sitten kun oma saamattomuus aiheuttaa vaikeuksia, on leppoisaa todeta: ”Se oli varmaan tarkoitettu näin.”
Sitten aloin ajatella.
Kasvatus, koululaitos, työelämä ja ahdistuksessa selailemamme niinsanotut elämänhallinnan oppaat opettavat meille tiukasti syyn ja seurauksen lakia. Minussa on syy, ja seuraukset tulevat perässä.
Mutta tällä logiikalla on hintansa. Elämä ei ole usein läheskään kaikkea sellaista, mitä toivoisimme sen olevan, ja syyksi tiedämme omat väärät valintamme, väärät ajatuksemme, väärät tunteemme ja väärät tekomme. Olemmehan oman onnemme seppiä.
Elämme siis maailmassa, jossa vastoinkäymiset ja vaikeudet itsessään eivät riitä taakaksi. Päälle lasketaan vielä arvonlisäveron verran syyllisyyttä ja häpeää siitä, että on nämä kiroukset tullut elämäänsä hankkineeksi. Omaa tyhmyyttään. Tai päättämättömyyttään. Tai laiskuuttaan.
Ja syyllisyys on musertava tunne. Se vie ajan mittaan takuulla parhaan terän sinnikkäimmästäkin oman onnensa sepästä.
Toisaalta, mikä ihmeellinen armo ja vapaus olisikaan siinä, jos uskoisin, että kaikki on kohtalon sanelemaa!
Ajattele kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat elämääsi astuneet ja muuttaneet sitä suuntaan tai toiseen. Onnellisia ja onnettomia rakkauksia. Kaikkia työpaikkoja ja mahdollisuuksia, jotka olet saanut ja käyttänyt tai mokannut. Miten monet näistä olet valinnut tarkasti puntaroiden tuhansien tai kymmenientuhansien vaihtoehtojen joukosta?
Aivan. Sama täällä. Emme me niitä päätä. Ne tulevat kutsumatta eteemme ja muuttavat elämämme.
Ajatus siitä, että jokin ohjaileva kohtalo olisi kaiken takana, alkaakin tuntua onnellisuuden näkökulmasta aivan yhtä järkevältä kuin kuvitelma itse kohtaloaan ohjaavasta ihmisestä.
Jos hyväksyisin kohtalon selitykseksi elämäni tapahtumille, voisin ehkä kokea jotain rentoutumista. Suostumista matkalle pelkääjän paikalla. Olisi siinäkin varmasti puolensa. Että antaisi kohtalon ohjata ja katselisi itse maisemia. Välillä voisi ehdottaa, että ”käännytäänkö hei piruuttaan tolle pikkutielle?”
Sanoiko joku sanan sattuma? Että kaikki olisi sattumaa? Randomia? Se vasta karmea ajatus olisikin. En halua elää venäläistä rulettia. Mutta toisaalta en nyt enää tiedä, mitä uskoa tai ajatella. Ulkonakin on niin helvetin pimeää.
Rauhallista joulua, ihmiset!
Lue Kari Ketosen aiemmat Punakynät: