Amalfi Coast – sieluni maisema

Mistä tietää tulleensa siihen maisemaan, joka sielussa asustaa? Esimerkiksi siitä, kun paikan päälle päästyään purskahtaa itkuun ja tulee vahva irtipäästämisen tunne. Sellainen, jonka jälkeen kehoon ja mieleen tulvahtaa rauha, hiljaisuus ja läsnäolo.

Minulle sielunmaisema on meri, vuoret ja palmupuut sekä auringonpaiste ja lämpö. Voi olla, että tukalan Rooma-kokemuksen jälkeen olo kävi muutenkin herkillä ja vaikka olenkin urbaanissa ympäristössä viihtyvää tyyppiä, oli se tällä kertaa liikaa. Jo junamatka Salernoon lupaili hyvää, mutta kun viimein perille päästyä ja junasta ulos astuttua näkyi meri, oli kyynelkanavat kovilla.

Näkymät tietenkin paranivat mitä lähemmäs Amalfin rannikkoa etenimme. Salernon ja Amalfin kaupungin välinen lauttamatka oli mykistävä kaikessa kauneudessaan ja bussimatka Amalfista Ravelloon vuorenrinteeseen kutkuttelevan kiemurteleva ja temperamenttinen. Ravellossa päättärillä joku skootterihemmo huusi nimeäni meidät nähtyään ja nappasi minut ja poikaystävän yksitellen moponsa kyytiin kohti majapaikkaa. Lucamariahan se, meidän airbnb-hostimme. Pää oli pyörällä.

Matkustaessa pääsee aina unohtumaan, että vaikka itse siirtymä olisi vain muutaman tunnin pituinen, menee siihen silti helposti ainakin tuplasti enemmän. Varsinkin, kun olet lauttojen ja bussien varassa, täällä päin Eurooppaa kun niitä ei kulje yhtä säännölliseen kuin tehokkuusajattelun mekassa Suomessa.

Mutta perille päästiin. En voi olla ajattelematta kliseistä sanontaa, jonka mukaan itse matka on tärkeämpi kuin määränpää. Tässä yhteydessä matka oli keveä ja lempeä, mutta itse määränpää vie kyllä voiton. En muista nähneeni kauniimpaa maisemaa. Sielu lepää.