Anna taakan pudota harteilta

Tiedättekö sen, kun yhtenä päivänä on äärettömän tyytyväinen itseensä ja toisena taas tuntuu siltä, kuin olisi kaikkien kammoksuma ali-ihminen? Toki noina ali-ihmispäivinä tietää olevansa hakoteillä ajatuksineen, mutta mielestäni pienelle itsesäälille on välillä tilausta. Joskus sitä vaan haluaa rypeä oikein kunnolla hetken. Sellaisella pieteetillä, että kohta alkaa jo naurattamaan oma käytös ja hetken päästä onkin taas siirtynyt ali-ihmisestä keskivertoihmisen kategoriaan. 

On täysin inhimillistä tuntea myös niin sanottuja negatiivisia tunteita. Pyrin henkilökohtaisesti välttämään tunteiden kategoriointia, vaan annan kaiken tulla sellaisenaan ja suuremmin määrittelemättä. Olennaisinta ei ole se, mitä tunnet, vaan se, että osaat päästää tunteesta irti. Sillä vaikka toisinaan itsesäälissä vellominen onkin jopa mukavaa (!!), ei sille kannata antaa valtaa. Olen itse kyllä tunneihminen, mutta ääritunteet ovat lopulta kuitenkin aika kuluttavia ja stressaavia, mikäli ne pääsevät harhauttamaan ja ottavat täysin huomaansa. 

Toisinaan tunne jumiutuu kehoon, jos on joutunut suorittamaan liian pitkään, eikä ole ollut aikaa palautua. Silloin yksinkertaiset liikkeet ja asanat sekä erityisesti hengitys saattavat availla tunnelukkoja. Minulla vierähti tänään asanaharjoituksen aikana sananmukaisesti taakka harteilta. En ollut edes tajunnut, kuinka jumissa olin ollut. Taakka putosi ja samalla muutama helpotuksen kyynelkin.

Voi olla, että jonkun mielestä on tylsää elämää se sellainen, ettei koko ajan räisky. Olen itsekin elänyt läpi vaiheen, jolloin räiskyntä oli taattua. Sittemmin olen älynnyt, ettei se ole elämää, jota etsin, vaan haluan seesteisyyttä ja mielen, joka ymmärtää olla lähtemättä mukaan jokaikiseen impulssiin täysillä. Mutta mieli on mieli, se on alati suuntaa vaihtava ja sen kanssa on oltava tarkkana. On erittäin inhimillistä myös lähteä välillä mielen oikkuihin mukaan, vaikka sitten siihen itsesäälipuuskaan. Ihmisiähän tässä vaan ollaan.