Jospa elämä onkin oikeasti keveää.

Ääk, minne katosi päivät! En haluaisi olla aina se tyyppi, joka päivittelee sitä, että aika menee liian nopeata tahtia, mutta taidan sittenkin olla. Silmänräpäys ja jo on kaksi kuukautta vierähtänyt edellisestä kerrasta, kun blogin olen edes avannut. Inspiraatio on ollut tiessään. Kaiken luovan toiminnan on jyrännyt alleen ties mikä tehtävien jatkumo ja vaikka edellisessä postauksessa hekumoinkin taakan vieräyttämisestä harteilta, on se silti siellä. Jotenkin ihan salakavalasti siellä matkustaa niin. 

Puhutaanko tässä välissä ihan hetkisen verran meditaatiosta? Syy, miksi olen alunperin lähtenyt joogan polulle on se, että asanaharjoitus toi balanssia elämään. Meditaatio on tuntunut aina hyvältä, joskin haastavalta, eikä siitä ole ikinä tullut osa päivittäistä elämääni. Liikkuva meditaatio aka asanaharjoitus on ollut minun juttuni ja olin tyytyväinen vuosia. Kunnes yhtäkkiä homma kääntyi päälaelleen ja aloin tekemään asanaa, jotta kehoni olisi auki ja kykeneväinen paikallaanistumiseen. Kroppani haastavin osuus on lantion alue ja lonkat. Jäykät kuin mitkä, risti-istunta on hirviöasanani. Ei siis ihme, ettei meditaatio ole tuntunut miellyttävältä suoriltaan ilman kehon lämmittelyä. Tekosyitä tai ei, vasta nyt ymmärrän pointin, minkä takia asanaharjoitus on ylipäänsä olemassa. Se valmistelee kehon ja mielen meditaatioon.

Sille on syynsä miksi halusin kirjoittaa meditaatiosta juuri nyt tällä hetkellä. Tämän päivän meditaatio nimittäin toi taas hyvin vahvan tuntemuksen hartioiden ja yläselän alueelle. Mikä on se kivi, jota kannan? Miksi sitä kannan? Onko koko kiveä olemassakaan vai olenko kenties kehitellyt sen pääni sisällä itse? Miksen päästä sitä tipahtamaan vaan kanniskelen ympäriinsä kuin mikäkin häiriintynyt Atlas?

Huvittaa ja herkistää samanaikaisesti tämä ihmeellisen ihmisolennon mieli. Ja suurta kunnioitusta herättää keho, joka kertoo asioita, joita kulloinkin pitää kuulla. Jos vain kuuntelee. Jos vain antaa sen kertoa. Nyt se taisi kertoa sellaisen jutun, että pingotan aivan turhasta, varaudun aina pahimpaan, vaikka tosiasiassa mitään hätää ei ole. Toisinaan pysähtyminen ja hengittäminen voi tuoda esille ne tosiasiat, jotka oikeasti ovat nenäsi edessä, mutta joita et ole kyennyt havaitsemaan. Ihanaa <3