Kadut Moskovan

Minun Moskovani oli vuosia sitten uuvuttava miljoonakaupunki, jossa päivässä jaksoi tehdä yhden kohteen täsmäreissun ja jo piti palata takaisin uuvahtaneena. Oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että sairastuin flunssaan Moskovassa vieraillessani. Joka kerta myös hillitön räntäsade, loska ja tuuli Siperiasta. Kaupunki oli ehkä vain liikaa minulle, herkkäsieluiselle pikkukaupungin tyttärelle. 

Nyt muutamana viime Moskovan reissulla olen ollut havaitsevinani, että kaupunki on muuttunut. Ilmapiiri on rennompi, kaduilla on siistimpää, ihmiset ovat ystävällisempiä ja ehkä sitä räntääkään ei tule enää kilotolkulla. Tai sitten on päässyt käymään niin, että se olenkin minä, joka on muuttunut. Asuinhan kuitenkin Pietarissa tässä välissä ja olen sitä kautta luultavimmin siedättynyt. Pietarin vuosinani en muuten kertaakaan käynyt Moskovassa, vaan pidin hanakasti kiinni kannastani. Äh, jälkikäteen mietittynä olisi ehkä kannattanut käydä. 

Minun Moskovani näyttäytyy nykyisin siis tyystin eri valossa. Viimeistään viime viikkoisella reissulla sain lopultakin sisäistettyä kaupungin ja otettua sen haltuun. Tällä kertaa olin reissussa mieheni kanssa, joten jo se antoi Moskovalle aivan uudet kasvot. Hän oli siellä aivan ensimmäistä kertaa ja on aina mahtavaa näyttää tärkeille ihmisille omia rakkaita paikkoja. Sillä rakas se on, vaikkakin suhdehistoriamme onkin ollut melko kivinen ja hitaastilämpiävä. 

Tällä kertaa en muuten flunssautunut. Ja räntääkin satoi vasta lähtöpäivämme aamuna. Ja oh boy, lisää kuvia kyllä seuraa, no worries.