Kehopositiivisuudesta ja jännittyneistä kasvolihaksista
En varsinaisesti rakasta olla kameran edessä. Naama ja koko kroppa jäykistyy, kun joku kaivaa kameran esiin ja arvatahan sen saattaa millaista jälkeä siitä syntyy. Kuvia, joissa en ole yhtään itseni näköinen, eikä niistä oikein välity yhtään mitään. Paitsi tietty se kuvaustilanteen kireys.
Kuva voi pahimmillaan romuttaa itsetunnon pitkäksi aikaa ja olenkin ollut pitkään siinä luulossa, että parhaat poseerauspäiväni taitavat olla ohitse, enkä vaan yksinkertaisesti enää näytä niin hehkeältä miltä kuvittelen näyttäväni. Myös sosiaalisen median kuvatulva on valitettavasti päässyt vaikuttamaan siihen, kuinka itseni näen. Päässyt vaikuttamaan minuun, lähes nelikymppiseen naiseen. Tiedostan kyllä, että kukaan ei ole täydellinen ja yhden hyvän kuvan saadakseen on saatettu ottaa kymmeniä otoksia. Itsehän olen sitä sorttia, että jos ei kertalaakista onnistu, niin sitten jätetään mieluummin kokonaan ottamatta ja elämä on pilalla!
Sitten toisinaan kuvaustilanne menee kuin vettä vaan. Annat kameran poikaystävälle ja hääräät kahvikupin kanssa siinä niin ja rävellät myssyn tupsua ja hän tulee ottaneeksi parhaat kuvat pitkästä aikaa. Hyvin, hyvin voimaannuttava ja elvyttävä tunne. Oon kyllä aika varma, että osittainen syy onnistumiseen oli puolentoista viikon lepo ja huuliin lisätty puna, mutta entäs sitten. Osasyy voi olla tietenkin myös se, että näytän ihan kivalta!
Vuosi 2018 voisi olla vuosi, jona minä viimeinkin breikkaan kehopositiivisuuden saralla. Olen suurimman osan ajasta ihan tyytyväinen itseeni, mutta kuten reaktioista paskoihin valokuviin huomaa, en ole ihan vielä siellä. Lisää tervettä itserakkautta kehiin siis!
