Kulti, kutistin kakaran

En ole vielä koulinut poikaystävästäni hovikuvaajaa. Viime sunnuntaina oli yritystä, mutta aina puuttui joko jalat/pää/muu oleellinen asia taikka kuvat olivat suttuisia. Vika oli kuulemma kuvattavassa, ei kuvaajassa… No, odotellessa mieheni kehittymistä mestariluokan kuvaajaksi, otan sitten martyyripäissäni suttuisia sisäkuvia pokkarikameran itselaukaisijalla 🙂

Se tunne on ihana kun mahtuu mekkoon, johon ei itseasiassa ole koskaan oikein kunnolla mahtunut (miksi on pitänyt alunperin hankkia liian pieni!). Kyseinen kuvan mekko siis sujahti ongelmitta päälle tossa jokunen aika sitten, mutta huomasinpa senkin, ettei tuo tunne tehnyt minua yhtään onnellisemmaksi, hetkellistä riemuntunnetta lukuunottamatta. Niin, olen mennyt itsekin ”sitten kun” -ajattelutavan halpaan. Ikäänkuin pienempi Anna olisi automaattisesti onnellisempi, fiksumpi ja sinut itsensä kanssa. Tämä hitusen pienempi minä on toki tyytyväisempi omaan ulkomuotoonsa ja nyt on helpompi olla murehtimatta sitä, miltä näyttää. Antaa elämän soljua eteenpäin ilman, että fokus on jatkuvasti omassa kropassa.

Mekko on monen vuoden takainen ostos Lontoosta Dorothy Perkinsiltä, laukku vintagea Berliinistä, baltsut Pietarista New Lookista. En oo muuten ihan noin kosmopoliitti mitä toi edellinen lause anto ymmärtää 😀