Kuolemasta ja vähän elämästäkin

Viikonloppuna en vielä tiennyt mitä maanantaina tuleman pitää. Tai ehkä aavistelin jo, mutta eihän kuolemaan siinä mielessä pysty varautumaan etukäteen, koska varmaksi ei voi lähdön hetkeä tietää. 

Meidän Olga-kissa menehtyi maanantai-iltana. Alkujaan jo muutaman sairauden ja lääkityksen kyllästämä pikkukroppa ei enää kestänyt mahapöpöä ja elämää olisi kenties voinut jatkaa lisälääkkein, mutta se olisi siirtänyt vaikeaa ratkaisua vain eteenpäin. Parempi näin, vaikka hirveältä se tuntuukin.

Nyt on enää Maissi, joka ei ehkä edes ymmärrä (tappelu)kaverin olevan lopullisesti poissa. Silti sydäntä särkee se, että hän on yksin.

Kun kuolema tulee läsnäolevaksi omaan arkeen, saa se elämän tuntumaan aivan äärettömän hauraalta. Hetken verran taas näkee hyvin kirkkaasti ja on todella kiitollinen siitä mitä on. Ikäänkuin kaiken merkitys loistaisi kirkkaana, kunnes taas turtuu ja elää kuten ennenkin. En toivo kuolemaa, en eläimen, enkä ihmisen, mutta koska se on valitettavasti kuitenkin oleellinen osa elämää, voi siitä oppia paljon. 

Olga oli täällä syystä. Päivittäisessä elämässä sitä syytä kyllä kyseenalaisti ja mietti, olihan hän aika huomionhakuinen luonteeltaan ja hermot olivat koetuksella usein. Mutta nyt kun häntä ei enää ole, muistaa nuo luonteenpiirteet vain ja ainoastaan rakkautena ja kiintymyksenä. Muistaa sen, kuinka kone käynnistyi aina kun häntä paijasi ja kuinka peiton alla lämpimässä oli mukavinta kehrätä. 

Hän oli itse Rakkaus <3