#metoo

Minä olen päässyt elämässäni helpolla. Ahdistelijat ovat toistaiseksi karttaneet minua ja saan olla aika rauhassa päivittäisessä elämässäni. Toki matkan varrella on tullut vastaan jos jonkinmoista, mutta omalla kohdallani se on ollut aika satunnaista.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten ymmärtäisi ongelman laajuutta. Se ei tarkoita sitä, että kieltäisin asian siksi, ettei se kosketa minua.

Se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi valppaana lähes koko ajan. Suojamuuri on rakentunut niin vahvaksi, että vältän katsekontaktia kaikkien random miesoletettujen kanssa ja mikäli joku lähestyy ystävällismielisestikin, jähmetyn ja menen lukkoon, koska itsesuojeluvaisto aktivoituu. Baarissa ollessani katson lähinnä lattiaan. En tahdo, että kukaan ottaa katseiden kohtaamista merkkinä kiinnostuksestani. Ja baareissa jos missä näitä vaeltavakatseisia ihmisiä on.

Se ei myöskään tarkoita sitä, ettenkö onnistuisi potemaan syyllisyyttä siitä, jos minulla on lyhyt hame ja kirkkaanpunaista huulipunaa ja olen ilman miestä liikkeellä. En tiedä miksi tunnen näin, mutta koen olevani alttiimpi häirinnälle, jos näytän tietynlaiselta. Vähät siitä, että tykkään asustaa itseni kyseisellä tavalla, määritän silti itseni mieskatseen kautta. Surullista.

Ja se ei todellakaan tarkoita sitä, etteikö minuakin kohtaan vielä jonain päivänä tulisi tapahtumaan seksuaalista ahdistelua. Toivon tietenkin, että ei, mutta statistiikan valossa siihen on suuri todennäköisyys. Olen valmistautunut häiritsijän kohtaamiseen hiljaa mielessäni, mutta tosiasiahan taitaa olla se, että häirintätilanne tulee usein niin yllättäen, ettei välttämättä kykenekään reagoimaan toivomallaan tavalla.

Toivoisin, että ihan kaikki pitäisivät silmänsä auki ja puuttuisivat häirintään. Sitä tapahtuu jatkuvasti kaikkialla. Siihen ei auta hymistely tai kehotus vaihtaa kadun puolta, jos epäilyttävää porukkaa tulee vastaan. Häirintää ei voi ennakoida ja oli tilanne tai pukeutuminen mikä tahansa, se ei ole koskaan häirityn vika.