Missä elämä on

Olen sellaista sorttia, että koen asioita hyvin kehollisesti. Erään kerran kyselin vertaistukea eräässä joogaryhmässä siihen, että tietyt asanat ja liikkeet saattavat aiheuttaa minussa vahvan irtipäästämisreaktion, joka ilmenee tunteena vatsan kääntymisestä ympäri ja yökkimisrefleksinä. Minulle aivan normaalia tuntea noin, enkä koe sen juurikaan eroavan fyysisenä tunnereaktiona itkusta mitenkään. Joogaryhmässä joku varoitteli, että olen kohta suljetulla osaatolla yökkäilemässä (kiitosta vaan), mutta onneksi ymmärtäjiä löytyi ja keskustelimme aiheesta vielä sen kautta, että meitä on tosiaan erilaisia kokijoita. Sinällään huvittava reaktio ja käy vähän naurattamaan kesken asana- tai hengitysharjoituksen tuo yökkäily, mutta annan sen tulla, koska tiedän, että se on yksinkertaisesti tukkiutunut energia, joka lähtee liikkeelle.

Viime viikko oli lomaltapaluun jälkeinen viikko. Ei erityisemmin omassa suosiossa olevia päiviä nuo. Sitähän voisi kuvitella, että loman jäljiltä oikein puhkuu energiaa, joka jossain määrin toki pitääkin paikkansa. Mieli tuntuu levänneemmältä ja stressi on tiessään. Mutta silti koko viikon kannoin mukanani pahan tuntuista lukkoa vatsassa ja pallean alueella. Oli hankala olla läsnä ja ajatukset harhailivat menneessä ja tulevassa ja keksityssä. Oli ahdistus. Hyvin fyysinen tuntemus siitä, että tässä tämä nyt on; elämä. Keskellä marraskuuta, keskellä harmautta, keskellä keskeneräistä Jätkäsaarta, kylmyydessä, vesisateessa, räntäsateessa, hyi saatana. 
 
Mutta kun ei se ole se elämä. Jos olisi, niin kauan sittenhän jo täältä olisi tullut lähdettyä muualle. Kyllähän sitä miettii, mikä kumma meitä pohjoisen ihmisiä riivaa, kun täällä viihdymme. Lähteminen on aina vaihtoehto, mutta helpottuuko elämä, mikäli olosuhteet muuttuvat?
 

Sitten tulee lauantai, poljen viimeisillä voimillani Hermanniin ystävän luo saunomaan. Että pitikin luvata, sadattelen. Toinenkin ystävä saapuu paikalle ja illan jälkeen paine palleassa on ainakin asteen verran hellittänyt. Muistan taas, missä elämä on. Se on niissä ihan pienissä jutuissa, arjessa, ystävissä, rakkaudessa, kissoissa. Ja vaikka pelko joskus ottaakin vallan, niin myöhemmin täytyy jo ihan miettiä, että mitäs sitä niin kovasti pelkäsikään?