Asun talossa, joka on rakennettu alunperinkin yhteisölliseksi. Koko kompleksissa on kolme taloyhtiötä, joilla kaikilla on yhteiset asukastilat. Meillä on mm. kuntosali, musahuone, verstas, ompelupiste, lounasravintola ja yhteinen tila, jossa kokoonnutaan esimerkiksi brunsseilemaan. Toiminta on asukaslähtöistä, eli kuka tahansa voi ideoida ja apuna on yhteisökoordinaattori sekä korttelivalmentaja toiminnan toteuttamisessa. Vuosi sitten ohjasin joogaa ja pilatesta talon asukkaille, mutta tällä hetkellä aikani ja energiani ovat vähän kortilla, joten tunnit ovat jääneet harmillisesti. Mutta ehkä vielä joku päivä. 

Olen varma, että yhteisöllisyyden tunteeseen on vaikuttanut vahvasti ihan jo se, että alunperin tänne hakeutuneet asukkaat ovat olleet kiinnostuneet aiheesta. Toisaalta uskon vakaasti myös siihen, että ihminen on luonnostaan yhteisöllinen ja kun asutaan kerran yhteisöllisessä talossa, niin ollaan aika automaattisesti ystävällisempiä toisillemme, moikkaillaan ja jutustellaan naapureiden kanssa. Jopa hissimatkoilla tulee rupateteltua, mikä on yleensä kiusallisuuden huipentuma, mutta ei meidän talossamme.

Tosiaan ajan ja energian puutteen vuoksi en ole pitänyt tunteja, enkä ole liiemmin osallistunut yhteiseen toimintaankaan. Yhteisöllisyyteen kuitenkin kuuluu myös se aspekti, että annetaan tilaa heillekin, jotka syystä tai toisesta eivät osallistu. Minulle henkilökohtaisesti yhteisöllisyyttä tällä hetkellä on se, että tiedän keitä naapurissani asuu, eikä käytävillä tarvitse pälyillä seiniä, vaan kohdataan toisemme. Lisäksi yhteisöllisyys on madaltanut kynnystä pyytää naapurilta apua, mikäli sellaista on tarvinnut. Ja toki myös jatkossa mieluusti tarjoan omaa auttavaa kättäni, jos vain pystyn. 

Satun usein näkemään kun iäkkäämpi pariskunta tamppaa mattojaan pihalla. He tekevät sitä säännöllisesti kerran viikossa ja jostain syystä tämä tapa hellyyttää suunnattomasti. 

Hymyilen korvasta korvaan joka kerta, kun törmään erääseen papparaiseen koiransa kanssa. Kerran hän kysyi minulta olenko mannekiini. Usein kertoilee koiransa tekemisistä.

Eräs rouva on jo 90-vuotias ja näen hänet usein kuntosalilla polkemassa kuntopyörällä. Toinen rouvashenkilö olisi kiinnostunut kasvisruokakerhosta.

Minulla ei ole ollut isovanhempia noin kolmeenkymmeneen vuoteen ja kosketus vanhempaan sukuolveen on puuttunut lähes tyystin. Onkin ihan huippua, että meidän Sukupolvienkorttelissa on ymmärretty yhdistää eri ikäisiä, eri elämänvaiheissa olevia ihmisiä saman katon alle. Vaikka keskustelut ja kohtaamiset ovatkin usein lyhkäisiä, ovat ne sitäkin antoisampia. Nyt minullakin on mahdollisuus saada kontakti vanhempiin ihmisiin ja luulenpa, että vielä eräs kaunis päivä tulen ideoimaan jotain yhteistä toimintaa nuorten ja vanhusten välille. 

Yritän siis sanoa, että huomioikaa lähimmäistänne ihan vaikka pienellä hymyllä, se saattaa olla toiselle osapuolelle aivan äärettömän iso asia. Vaikket asuisikaan talossa, jossa yhteisöllisyys on erikseen nostettu agendalle, ei se tarkoita, ettetkö omassa arjessasi voisi silti tehdä yhteisöllisiä tekoja. Ne on lopulta aika pieniä ja helposti toteutettavissa olevia juttuja.

Ihanaa Ystävänpäivää <3