Olen taas pitkästä aikaa kirjoitellut työhakemuksia ja motivaatiokirjeitä sekä päivittänyt CV:tä. Vaikkei ikinä tulisikaan valituksi mihinkään, on se itse hakemusten työstäminen jo itsessään hyvin opettavainen prosessi. Siinä missä vielä muutama vuosi sitten koin epävarmuutta ja huonommuutta omasta osaamisestani, on työnhaku nykyään oikeastaan ihan mukavaa puuhaa ja tekstiä virtaa näppäimistöltä helposti. Luotto omiin kykyihin on kasvanut huimasti, mutta samalla myös itsetuntemus. On helppo nähdä omat vahvuudet. (Ei sillä, etteikö huijarisyndrooma iskisi joka ikinen kerta, kun saan hakemuksen lähetettyä, puhumattakaan jos tulee soitto haastatteluun tai vielä pahempaa, jos saan duunin.Mutta sehän on vain hetkellinen tunne tai oikeastaan ajatusmalli, joka aiheuttaa tunnereaktion. Pyristelen siitä helposti eroon onneksi.)

Itsensä kehuminen on totta tosiaan helppoa, kun tuntee ominaisuutensa. Eikä se niinkään tunnu kehumiselta, vaan enemmänkin faktojen pöytään iskemiseltä. Tällainen olen, ota tai jätä. Vaikein kohta nykyään onkin se omien heikkojen kohtien esittely. Meillä kaikilla on huonot puolemme, mutta entä jos ne on tyyliä väsyttää aina ja aamuherätykset on yhtä tuskaa, oon stressaaja, joskus en saa mitään aikaiseksi, haluan vetäytyä omiin oloihini päiväkausiksi, nälkäisenä oon negatiivinen ja vihaan ihmisiä. Pitäisikö kirjoittaa ennemminkin oon liian ahkera, teen joskus liikaa töitä: näennäisen huonoja puolia, jotka eivät kuitenkaan ole aivan huonoja.

Onko mikään huono puoli lopulta huono? Tai onko hyvä puoli aina pelkästään hyvä puoli? Ehkä hyvät ja huonot ominaisuudet on niin tilannekohtaisia, ettei niitä edes kannattaisi alkaa määrittelemään joko tai -astelemalla. Oma niin sanottu huono puoleni työelämässä on se, etten osaa/jaksa aina delegoida hommia, vaan teen mieluummin itse. Tämä tietysti kostautuu niin, että lopulta oon aivan ylityöllistetty ja kannattelen koko pakkaa itse, mutta onpahan aina kaikki langat omissa käsissä. Jonkinlainen kontrolloinnin tarve siis vaivaa. Mutta loppujen lopuksi tää ominaisuus on opettanut hyvin paljon omasta itsestä ja kyvykkyydestä asioiden hoitamiseen, eli en näe tätä pelkästään huonona puolena. Enemmänkin puolena, jota olisi itsessäni hyvä kehittää, eli haasteena. 

On kuitenkin ihan positiivista, että itsestään keksii enemmän hyvää sanottavaa, kuin huonoa. Ehkei tarkoitus olekaan luetella kaikkia negatiivisia ominaisuuksiaan, vaan työnantajaa kiinnostaa myös se, millä tavalla tuot itseäsi esille ja miten suhtaudut itseesi. Eräs lähipiiriini kuuluva henkilö oli taannoin sanonut työhaastattelussa ettei hänellä ole huonoja puolia kun oli puhuttu ominaisuuksista, joita olisi tarpeen kehittää. Ehkä ”olen joskus liian itsevarma ja ylimielinen” olisi riittänyt, mutta sai hän sen työpaikan, eli riski kannatti ottaa 😀

Mulla on ollut pienenä pitkä vaalea kihara tukka. Sellanen ihana korkkiruuvikihara, mitä lapsilla nyt tapaa olla. Jossain vaiheessa hiukset on sitten lähteneet tummenemaan ja suoristumaan ja oonkin ollut muutamaa poikkeusta lukuunottamatta semi-lyhyttukkainen koko elämäni. En ole koskaan osannut tehdä hiuksilleni oikein mitään kun ne on olleet pidemmät, joten lyhyempi vaihtoehto on ollut aina parempi siitäkin syystä. Plus tietenkin värjäyskierre (varsinkin viime vuosien kotivaalennukset) on tehnyt tuhojaan tukassa, joka on muutenkin ollut hennohko.

Nyt kun omaa väriä on päässä noin puoleen väliin, aion kärsivällisesti katsoa mitä tälle reuhkalle tapahtuu kun siinä ei ole minkäänlaista käsittelyä. Oma hiusvärini on ihan jees, vaikka välillä näyttää edelleenkin oudolta kuinka pehmeä ja noh, maanläheinen olen ruskeissa hiuksissa. Kaksi määrettä, joita en ole voinut nuorempana sietää, mutta ehkä tää ikä alkaa tehdä tehtävänsä.

Olin kauan luullut, että oma hiustyyppini on suora, lähes piikkisuora ja hankala käsitellä. Pidempi tukka on senkin takia näyttänyt itselläni aina vähän kauhtanalta. Ainakin omasta mielestäni. Sulfaatittomia hiusten pesuaineita olinkin jo käyttänyt aiemmin, mutta se mikä räjäytti pankin oli se, että kampaan hiukseni auki suihkussa ja kuivaan siitä vain pahimman märkyyden, jonka jälkeen annan sen kuivua omaa tahtiaan. En ollut aiemminkaan käyttänyt hiustenkuivainta, mutta olin jynssännyt tukkaa suihkun jälkeen froteepyyhkeellä ja kammalla, mikä taas teki kuivasta hiuksesta entistäkin kauhtanamman.

Nyt hius on taipuisa ja vähän tollanen laineileva. En oikeastaan harjaa tai kampaa ollenkaan pesujen välissä, toki vähän pöyhin käsin välillä ja laitan latvoihin hoitavaa ainetta, mikäli tuntuu takkuisalta.

Jos Curly Girl -metodi tuntuu liian vaivalloiselta, niin siitä voi poimia itselleen sopivia osasia, jotka sopii vallan mainiosti ja paremminkin laiskan ihmisen hiustenhoitorutiineihin (mulla ei ees mitään rutiineja ole).