Paluu arkeen on aina vähän musertava. Rakastan kyllä arkea ja rutiineita, ei siinä mitään, mutta niihin takaisin sisälle pääseminen ottaa oman aikansa. Mielessä pyörii kysymyksiä, kuten ”tätäkö tämä nyt on?”, ”lopun elämääkö?”. Käy läpi jonkinlaisen eksistentiaalikriisin joka kerta kun palaa reissuiltansa, on edelleen liikkeen ja paikallaanolon välitilassa. Tuntuu, että kerta kerralta palaaminen tuntuu vaikeammalta. Jokainen matka kypysttelee lisää ajatusta siitä, että ottais ja lähtis. Pakkais reppunsa ja poikaystävänsä ja menis vaan. Eihän se tietenkään olisi kuten romanttisissa kuvitelmissa ja ne samat elämän haasteet kohtaisi muuallakin. Mutta silti, jos en lähde, tulee se aivan varmasti olemaan yksi niistä asioista, joita katuu kuolinvuoteellaan. Vaikka pidänkin toistosta, rutiineista, pysyvyydestä, niin silti sisälläni on vahvana palo maailmalle, eikä se hellitä varmaan ikinä. Ei edes vaikka olisi kiertänyt maailman ristiin rastiin viissataa kertaa. 

Toistaiseksi vain haaveillaan. Eletään siinä romanttisessa kuvitelmassa kuinka elämä olisi kevyttä, jos selässä olisi vain reppu ja liike loputon, päämäärätön. Mutta kukapa tietää, ehkä jonain päivänä. 

Superkilenin puisto antoi kivan taustan kuville. Kaikki vaatteet/asusteet 2nd hand, paitsi takki ja lasit.