Pietari

Kun olin 29-vuotias, muutin Pietariin. En ehkä edes älynnyt mitä olin tekemässä, mutta Suomessa minulla ei yksinkertaisesti ollut enää mitään erityistä mikä olisi pidätellyt. Avoliitto oli kariutunut ja minut oli irtisanottu työpaikastani; elämän isoja kriisejä molemmat ja nämä tapahtuivat puolen vuoden sisällä. Ehkä lähdin pois nuolemaan haavoja, joita en edes ymmärtänyt omaavani ennen kuin kolmen vuoden jälkeen putkahdin ulos Venäjäkuplastani (Kouvolaan. Niinpä. Iso kriisi sekin.).

32-vuotias minä kaipasi Suomesta jo kirjastoa ja uimahallia sekä ruokakauppaa, joissa tietää aina olevan saman valikoiman päivästä riippumatta. Joten palasin. Vannoin tuolloin, etten mene enää Venäjälle, mikäli poliittinen meno ei muutu parempaan suuntaan. Huonommaksihan se on tässä vuosien saatossa mennyt, eikä yhden naisen boikottini pitänyt muutenkaan kauaa, sillä vanhempani muuttivat Moskovaan ja siellä olen paristi käynyt viime vuosina.

Pietarin olin jotenkin jäädyttänyt pois sydämestäni. Ehkei aika ollut vielä kypsä palaamiseen. Kuusi ja puoli vuotta meni asiaa haudutellessa, ennen kuin otin junan alle ja matkustin vanhaan kotikaupunkiini. Keskitalvella, harmaassa loskassa, toppatakkien ja turkishattujen aikaan, kuinkas muutenkaan. Se Pietarin kostea kylmyys tuntui heti tutulta ja lämmitti mieltä jollain vinksahtaneella tavalla.

Olin unohtanut niin paljon! Oli jännittävää muistaa pieniä arkisia yksityiskohtia, jotka olivat luiskahtaneet mielestä aikapäivää sitten. Vaikkapa se, että lehmänmaitoa saa ostettua pusseissa ja kuinka paljon rakastankaan pomeloa ja granaattiomenaa ja pikkelöityjä asioita. Ja se, miten oma fyysinen tila on tuossa ahtaassa miljoonakaupungissa hyvin paljon pienempi kuin täällä meillä. Tai se, että ihmiset tietä kysyessään vain möläyttävät ilmoille suuntakyselynsä ilman tunnustelevan kohteliasta ”anteeksi, sattuisitko tietämään” -fraasia (tätä tapahtuu yhtenään). 

Nähtävyyksien sijaan näytin miehelle taloja, joissa asuin. Se rähjäinen talo Sosialistinkadulla oli rähjäisempi kuin muistin. Suklaan tuoksua ei enää ollut, sillä vastapäinen suklaatehdas oli purettu ja tilalle oltiin rakentamassa jotain uutta. Ehkä hyvä, sillä kaikki suklaantekoprosessin vaiheet eivät tuoksu hirmuisen miellyttävältä.

Palaan pian Pietariin, aivan varmasti. Venäjälle muutenkin. Mikäli haluaa välttää ympäristöä kuormittavia matkustusmuotoja, mutta haluaa kuitenkin toiseen maahan, on itä ainut suunta. Junalla reilu kolme tuntia ja on aivan uudessa, erilaisessa kulttuurissa. Se on aika ihmeellistä, kun tarkemmin miettii.