Post-travel blues ja eurooppalainen identiteetti

Minä rakastan Eurooppaa. Mikäli kansallisuuteni voisi määritellä uudelleen, haluaisin sen kohdalla passissa lukevan ”eurooppalainen”. En perusta ihmisen muodostamista rajoista, enkä tunne suurta patrioottista ylpeyttä maastani. Mutta eurooppalaisuus määrittelee minua hyvinkin paljon. Tunnen olevani ensisijaisesti eurooppalainen ja sitten vasta suomalainen. Eurooppa on kotini.

Suomesta reissuun lähtiessä ihmiset usein sanovat olevansa ”lähdössä Eurooppaan”, ikään kuin Suomi ei olisi Eurooppaa. Eurooppa on siellä jossain, keskellä, joku muu, ei Suomi. 

Meidän perspektiivistämme Eurooppaan on aika pitkä matka. Lentää täytyy tai ainakin laiva ottaa alle. Asuappa Keski-Euroopassa, josta joka puolelle on lyhyt matka. Juttelin aiheesta berliiniläisystäväni kanssa, joka sanoi että eipä liiemmin ole tullut mieleen matkustaa vaikkapa Prahaan, johon minä: No kai ny jumalauta ku niin lähelläkin on!! Mutta ei, jos olet ikäsi asunut Berliinissä, on Praha yhtä kuin Joensuu meille helsinkiläisille. Se on koko elämäsi ollut siellä ihan saavutettavan matkan päässä, mutta miksipä lähtisit, kun ei sinne ole mitään erityistä asiaa. Ei välttämättä koske kaikkia keskieurooppalaisia ja voi olla että ystäväni on jotekin rajoittunut tapaus. 

Meillä oli Berliini-Praha-Varsova -reissullamme aikeissa tulla takaisin maateitse, mutta aika kävi vähiin ja päätimme lentää takaisin. Huono omatunto kolkutteli, lentäminen kun on yksi pahimmista ilmakehän saastuttajista karjankasvatuksen jälkeen ja yksi reissun pointeista olikin se, että lennämme vain toiseen suuntaan. Nyt ei onnistuttu siinä, mutta jatkossa aiomme toteuttaa tätä periaatetta enemmänkin. Tosin, vastaan tulee se ongelma, että mikäli et lennä, täytyy matkustaa laivalla, eikä sekään ole täysin ongelmatonta. Tieto todellakin lisää tuskaa, mutta en voi olla ottamatta näitä askelia ekologisempaa elämää kohti. 

Eurooppalaisuuden lisäksi myös matkustaminen on jollain tapaa osa identiteettiäni ja reissaamisessa on myös se hieno ominaisuus, että se muokkaa identiteettiä jatkuvasti. Mitä enemmän matkustat, sitä avarammaksi näkemyksesi muuttuu ja alat nähdä asioita eri perspektiivistä. En haluaisi luopua matkustajaidentiteetistäni, mutta myönnytyksiä voin toki tehdä. Ja onneksi on lähimatkailu; Eurooppa ja sen useat maat, joissa en ole vielä käynyt. Minulla on ekologisessa ajattelussa kysymys, jonka yritän pitää mielessä: ”miksi juuri minun täytyisi (saada uusi paita/matkustaa Balille/ostaa muoviin käärittyjä vihanneksia/jne.)?”. Pätee myös tähän matkustusasiaan erittäin hyvin. Minun ei tarvitse saada kaikkea hinnalla millä hyvänsä, eikä varsinkaan sellaisella hinnalla, joka on haitaksi ympäristöllemme. 

Ehkä täytyisi muuttaa Keski-Eurooppaan. Pohjoiseen palaaminen tuntuu kerta kerran jälkeen vaikeammalta. Post-travel blues. Kait se tästä taas!