Miten hitossa tässä nyt näin kävi?

Niin, miten tähän todellakin on tultu? Hetkeen, jossa ikää ei ole vielä nimeksikään (ei voi olla, kun tämän hetkisten asetusten mukaan eläkeikään on aikaa vielä reilusti yli 20 vuotta), mutta silti tuntuu, että kaikki hyvä niin uralla kuin ystävyyssuhteissakin on jo takana päin.

Tiedän, totta kai teoriassa, että mikään ikä tai vaihe elämässä ei ole syy (tai edes tekosyy) olla solmimatta uusia ystävyyssuhteita. Minä en vain yksinkertaisesti tiedä, kuinka se tapahtuu.

Vielä 20 vuotta sitten se tuntui hyvin yksinkertaiselta. Jos ei nyt aivan ystäviä, niin ainakin kavereita ja kaiken maailman hyvän päivän tuttuja tuli elämään ovista ja ikkunoista. Facebook-ystäviä heistä melkein kaikki ovat edelleen, mutta virtuaalipeukun nostaminen pystyyn hyvälle kuvalle tai hauskalle päivitykselle ei juurikaan ponnisteluja vaadi. Paljon vähemmän peukalonliikkeitä kuin vaikkapa tekstari. Mutta siihen se sitten jääkin. Tässä kohtaa on helppoa viisastella, että ”aloita vaikka joku uusi harrastus, harrastusten parista niitä kavereita löytyy”. Ai jahas? Näinkö todella on?

No, siunattu olkoon virtuaalimaalima virtuaalisine peukaloineen – onhan niistä peukuistakin omalla tavallaan seuraa. Tietää olevansa olemassa edes Facebook-kavereiden seinillä, kun peukku nousee pystyyn.

Uraa sen sijaan ei voi laskea virtuaalipeukkujen varaan. Minullakin oli kerran sellainen. Sain tehdä töitä jopa kansainvälisesti tunnettujen brändien parissa ja olla hyvällä syyllä ylpä siitä, mitä tein. Paikka vaihtui aina kun jotakin parempaa tuli tarjolle. Työt olivat akateemista koulutustani vastaavia, vaikka koulutus ei ollut edes puolessa välissään. Tie nousi pystyyn kun yksi näistä suurista ja kauniista teki oikein komean konkurssin. Sen jälkeen tämä niin sanottu urani onkin ollut pelkkää peruutuspeiliin katsomista. Näin siitäkin huolimatta, että hyödynsin työttömyysaikani opiskelemalla ja valmistumalla yliopistosta. Nyt siis olen yksi niistä kuuluisista akateemisista paskatöiden tekijöistä.

Ei, älä käsitä väärin, arvostan kyllä (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta) lähes kaikkien töiden tekijöitä ja kaikkia ammatteja yhtä lailla, mutta oman työni tekee paskatyöksi varsin paska palkka. Ilman aviomiestäni näkisin todennäköisesti nälkää. Koomiseksi asian tekee se, että työskentelen varsin tunnetussa yrityksessä (tuotteitamme löytyy käytännössä miltei jokaisesta lompakosta), kohtalaisen vaativissa ja erittäin vastuullisissa tehtävissä, mutta jos palkka alkaa ykkösellä ja siihen kakkoseen on ihan reilusti matkaa, niin paskahan se silloin on. Aamu toisensa jälkeen, istuessani linja-autossa matkalla kustannuspaikalle kysyn itseltäni: tätäkö varten minä kouluni kävin?