Oharit. Ja kuinka ne oikeaoppisesti tehdään.
Voi kuulostaa hiukan ristiriitaiselta, kun yhtä aikaa narisen ystävyyssuhteiden puuttumisesta, mutta kuitenkin kerron tapaavani tuttaviani, joista moni itseään myös ”ystävikseni” kutsuu. Jos en nyt usein, niin säännöllisen epäsäännöllisesti joka tapauksessa.
On tosiaan olemassa muutamia ihmisiä, joiden tiedän ihan vilpittömästi laskevan minut hyvien ja läheisten ystäviensä joukkoon, mutta sorry dudes, tunne ei ole molemminpuolinen. Oletteko koskaan itse panneet merkille, miksi näin voisi olla?
On ihan ok tehdä oharit toisinaan, mutta ne pitää tehdä tyylillä ja uskottavasti. Jos ei vaan huvita eikä jaksa, niin jää toki kotiin kaivamaan nenääsi, mutta ole kuitenkin johdonmukainen selityksissäsi.
Ei näin:
Puolisosi ilmoittaa, että olet ihan justiinsa äkillisesti sairastunut, ettekä näin ollen kumpikaan pääse sovittuun tapaamiseen, jonka järjestämiseen minä olen käyttänyt ajan lisäksi myös rahaa. Itse ilmoitat olleesi sairaana jo tovin, mutta nyt jo paranemaan päin, joskin olo on vielä sen verran huono, ettet ehkä uskalla lähteä…
Ilmoittelette asiasta vuorotellen, tarinaa jatkuvasti hiukan varioiden, kuitenkin vain 12 tuntia ennen itse tilaisuutta, jolloin sen peruminen on mahdotonta. Tai ei nyt tietenkään mahdotonta, mutta jos olisin halunnut saada rahani takaisin, tieto olisi pitänyt tulla vielä 12 tuntia aikaisemmin. Käytänössä aivan yhtä mahdotonta on myös löytää tässä ajassa toiset ihmiset tilallenne. Yhteisymmärryksessä olette kuitenkin siitä, että yritätte ehkä päästä paikalle ja ilmoitatte arvonnan lopullisen tuloksen ”sitten lähempänä”. (Siis vielä lähempänä.) Saattaahan toki olla niinkin, että olet ihan oikeasti sairas, mutta teoriaa ei toisaalta tue se, että olet juuri hetki sitten hehkuttanut Facebookissa, kuinka hauskaa päivää olet viettänyt ulkosalla retkeillen ja savusaunassa saunoen, ihan huippukivassa porukassa. (Nyt muuten tuli mieleen, että lasketaankohan krapula sairaudeksi?)
Eikä näinkään:
Sovimme, että lähdemme reissuun minun heti minun työpäiväni jälkeen kello 15, työpaikkani pihalta. Soitat, kun olet kulmilla. Odottelen siihen asti toimistolla. Et vastaa puhelimeen kolmelta, etkä puoli neljältä, etkä vielä neljältäkään. Ymmärrän yskän ja lähden reissuun yksin. Kun asiaa hienovaraisesti sivutaan muutamaa viikkoa myöhemmin, kolostasi ulos ryömittyäsi, toteat ikään kuin itsestään selvyytenä vain nukkuneesi pommiin ja tehneesi sen myötä oharit myös sille toiselle, jonka kanssa olit sopinut tapaamisen täsmälleen samaan aikaan. Tuplabookkaus ja tuplaoharit. No, sattuuhan näitä (ymmärtääkseni aika monet aikuiset, työssä käyvät ihmiset nukkuvat pommiin kolmelta iltapäivällä), mutta pidä kuitenkin noiden tuplien osalta asia omana tietonasi.
Kun seuraavan kerran kotisohva ja krapulainen nenänkaivuu vetävät pidemmän korren kuin sovittu tapaaminen, toimi näin:
- Keksi hyvä selitys.
- Pysy selityksessäsi ja sovi puolisosi (tai muiden ohareihin osallistuvien) kanssa yhdestä yhteisestä käsikirjoituksesta.
- Vertaa selitystä Facebook-päivityksiisi ja vedä sitten itse johtopäätöksesi siitä, onko selitys edelleen uskottava vai ei.
- Pyri ilmoittamaan ohareista ajoissa – etenkin tapauksissa, joissa aivan varmasti tiedät minun käyttäneen rahaa tapaamisen järjestämiseen.
- Punnitse tarjolla olevat vaihtoehdot jo etukäteen, niin minä säästyn vitutukselta ja sinä ohareiden tekemisen vaivalta.
On aivan sama, kuinka monesti näpyttelet hymynaamoja ja sydämen kuvia Facebook-päivitysteni alle tai nostat virtuaalipeukkusi valokuvilleni pystyyn, aidoksi ystävyydeksi suhteemme ei muutu. Ei sittenkään, vaikka väität minua ”parhaaksi ystäväksesi”. Vaan toisaalta – miten se paras määritellään? Ystävästä nyt puhumattakaan?