Miten hitossa – osa 2

miten2.jpg

Sen sijaan, että jäisin märehtimään sitä, miten hitossa tässä elämässä näin on päässyt käymään, olen nyt päättänyt keskittyä siihen, miten hitossa tästä suosta noustaan. Ilon kautta ja silleen. (Vai miten se meni?) Koska kaikki perinteiset keinot on jo käyty läpi, olen ilmoittautunut mukaan aarrekarttapäivään ja aikeissa osallistua myös näkijäiltaan. Siellä saa kuulemma vastauksia. Ihan tarkkaan en tiedä mihin kaikkeen, mutta toivottavasti nyt edes johonkin.

Viime marraskuussa annoin itselleni puoli vuotta aikaa löytää unelmieni duunipaikan. Onhan tässä nyt vielä kuukausi aikaa, mutta vaisulta näyttää sillä rintamalla. Nyt vaan kaikki virtuaalipeukut pystyyn, että ihme tapahtuu.

Sitä ihmettä odotellessani olen toki lähettänyt lukemattoman määrän hakemuksia kaikkiin mahdollisiin avoimiin ja vielä avaamattomiinkin paikkoihin. Homma sujuu mainiosti siihen asti kun pääsen testauttamaan soveltuvuuteni ja aivokapasiteettini psykologisiin testeihin. Jos niihin on uskomista, niin on varsin erikoista, että olen koskaan elämässäni saanut yhtään työpaikkaa ja jopa menestynyt työssäni. Edellisestä arviosta poimittu moite:

– Vaikuttaa siltä, että henkilö ei viihdy osaamisensa ja jaksamisensa äärirajoilla jatkuvasti.

Hmm… Kapuaako vuorikiipeilijä Mount Everestin huipulle asettuakseen sinne asumaan? Tai viettääkseen siellä 8 tuntia päivässä, viitenä päivänä viikossa? Vaikuttaa siltä, ettei ole soveltuva vuorikiipeilijän tehtävään, mikäli näin ei ole. Kiitos ja näkemiin. Jatkossa täytyy siis pitää silmällä vain niitä paikkoja, joissa vielä uskalletaan rekrytoida ilman psykologin armotonta, anteeksi, auttavaa kättä.

Mitä tulee niihin puuttuviin ystävyyssuhteisiin – niiden suhteen olen jo luovuttanut. Onneksi tulen toimeen mainiosti myös oman itseni kanssa sekä tietysti oman mieheni kanssa. Mitä mainiointa seuraa hänkin. Mutta tätäkin aihetta saatan kuitenkin, kerran jos toisenkin, sivuta tässä blogissani. Koska tokihan minä runsaslukuisen määrän ihmisiä tunnen ja muutamia heistä aina silloin tällöin tapaankin. Vain todetakseni, että eipä ollut tapaaminen menetetyn ajan arvoinen. Vai mitä sanot esimerkiksi tästä:

– Minä en muuttaisi Punavuoreen, vaikka minulle maksettaisi siitä. Siellähän asuvat vain ne, joilla ei ole varaa ostaa asuntoa Eirasta tai Ullanlinnasta. Itse klassisen sivistyksen saaneena haluasin sanoa niille ystävilleni, jotka ovat muuttaneet lähiöistään Punavuoreen, että ei se sivistys eikä tyyli tule asuntokaupan mukana.

Kyllä. Minäkin olen muuttanut lähiöstäni Punavuoreen, eikä tainnut olla asunnon kauppakirjassa mainintaa hintaan sisältyvästä sivistyksestä. Harmi. Mutta onni kuitenkin, että minulla on klassisen sivistyksen saaneita ”ystäviä”. Heidän suhteen ajattelin tässä edetä nyt siten, etten vastaa seuraavaan treffikutsuun. Käytän senkin ajan työnhakuun.

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Työ

Miten hitossa tässä nyt näin kävi?

miten1_1.jpg

Niin, miten tähän todellakin on tultu? Hetkeen, jossa ikää ei ole vielä nimeksikään (ei voi olla, kun tämän hetkisten asetusten mukaan eläkeikään on aikaa vielä reilusti yli 20 vuotta), mutta silti tuntuu, että kaikki hyvä niin uralla kuin ystävyyssuhteissakin on jo takana päin.

Tiedän, totta kai teoriassa, että mikään ikä tai vaihe elämässä ei ole syy (tai edes tekosyy) olla solmimatta uusia ystävyyssuhteita. Minä en vain yksinkertaisesti tiedä, kuinka se tapahtuu.

Vielä 20 vuotta sitten se tuntui hyvin yksinkertaiselta. Jos ei nyt aivan ystäviä, niin ainakin kavereita ja kaiken maailman hyvän päivän tuttuja tuli elämään ovista ja ikkunoista. Facebook-ystäviä heistä melkein kaikki ovat edelleen, mutta virtuaalipeukun nostaminen pystyyn hyvälle kuvalle tai hauskalle päivitykselle ei juurikaan ponnisteluja vaadi. Paljon vähemmän peukalonliikkeitä kuin vaikkapa tekstari. Mutta siihen se sitten jääkin. Tässä kohtaa on helppoa viisastella, että ”aloita vaikka joku uusi harrastus, harrastusten parista niitä kavereita löytyy”. Ai jahas? Näinkö todella on?

No, siunattu olkoon virtuaalimaalima virtuaalisine peukaloineen – onhan niistä peukuistakin omalla tavallaan seuraa. Tietää olevansa olemassa edes Facebook-kavereiden seinillä, kun peukku nousee pystyyn.

Uraa sen sijaan ei voi laskea virtuaalipeukkujen varaan. Minullakin oli kerran sellainen. Sain tehdä töitä jopa kansainvälisesti tunnettujen brändien parissa ja olla hyvällä syyllä ylpä siitä, mitä tein. Paikka vaihtui aina kun jotakin parempaa tuli tarjolle. Työt olivat akateemista koulutustani vastaavia, vaikka koulutus ei ollut edes puolessa välissään. Tie nousi pystyyn kun yksi näistä suurista ja kauniista teki oikein komean konkurssin. Sen jälkeen tämä niin sanottu urani onkin ollut pelkkää peruutuspeiliin katsomista. Näin siitäkin huolimatta, että hyödynsin työttömyysaikani opiskelemalla ja valmistumalla yliopistosta. Nyt siis olen yksi niistä kuuluisista akateemisista paskatöiden tekijöistä.

Ei, älä käsitä väärin, arvostan kyllä (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta) lähes kaikkien töiden tekijöitä ja kaikkia ammatteja yhtä lailla, mutta oman työni tekee paskatyöksi varsin paska palkka. Ilman aviomiestäni näkisin todennäköisesti nälkää. Koomiseksi asian tekee se, että työskentelen varsin tunnetussa yrityksessä (tuotteitamme löytyy käytännössä miltei jokaisesta lompakosta), kohtalaisen vaativissa ja erittäin vastuullisissa tehtävissä, mutta jos palkka alkaa ykkösellä ja siihen kakkoseen on ihan reilusti matkaa, niin paskahan se silloin on. Aamu toisensa jälkeen, istuessani linja-autossa matkalla kustannuspaikalle kysyn itseltäni: tätäkö varten minä kouluni kävin?

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Työ