Sen sijaan, että jäisin märehtimään sitä, miten hitossa tässä elämässä näin on päässyt käymään, olen nyt päättänyt keskittyä siihen, miten hitossa tästä suosta noustaan. Ilon kautta ja silleen. (Vai miten se meni?) Koska kaikki perinteiset keinot on jo käyty läpi, olen ilmoittautunut mukaan aarrekarttapäivään ja aikeissa osallistua myös näkijäiltaan. Siellä saa kuulemma vastauksia. Ihan tarkkaan en tiedä mihin kaikkeen, mutta toivottavasti nyt edes johonkin.

Viime marraskuussa annoin itselleni puoli vuotta aikaa löytää unelmieni duunipaikan. Onhan tässä nyt vielä kuukausi aikaa, mutta vaisulta näyttää sillä rintamalla. Nyt vaan kaikki virtuaalipeukut pystyyn, että ihme tapahtuu.

Sitä ihmettä odotellessani olen toki lähettänyt lukemattoman määrän hakemuksia kaikkiin mahdollisiin avoimiin ja vielä avaamattomiinkin paikkoihin. Homma sujuu mainiosti siihen asti kun pääsen testauttamaan soveltuvuuteni ja aivokapasiteettini psykologisiin testeihin. Jos niihin on uskomista, niin on varsin erikoista, että olen koskaan elämässäni saanut yhtään työpaikkaa ja jopa menestynyt työssäni. Edellisestä arviosta poimittu moite:

– Vaikuttaa siltä, että henkilö ei viihdy osaamisensa ja jaksamisensa äärirajoilla jatkuvasti.

Hmm… Kapuaako vuorikiipeilijä Mount Everestin huipulle asettuakseen sinne asumaan? Tai viettääkseen siellä 8 tuntia päivässä, viitenä päivänä viikossa? Vaikuttaa siltä, ettei ole soveltuva vuorikiipeilijän tehtävään, mikäli näin ei ole. Kiitos ja näkemiin. Jatkossa täytyy siis pitää silmällä vain niitä paikkoja, joissa vielä uskalletaan rekrytoida ilman psykologin armotonta, anteeksi, auttavaa kättä.

Mitä tulee niihin puuttuviin ystävyyssuhteisiin – niiden suhteen olen jo luovuttanut. Onneksi tulen toimeen mainiosti myös oman itseni kanssa sekä tietysti oman mieheni kanssa. Mitä mainiointa seuraa hänkin. Mutta tätäkin aihetta saatan kuitenkin, kerran jos toisenkin, sivuta tässä blogissani. Koska tokihan minä runsaslukuisen määrän ihmisiä tunnen ja muutamia heistä aina silloin tällöin tapaankin. Vain todetakseni, että eipä ollut tapaaminen menetetyn ajan arvoinen. Vai mitä sanot esimerkiksi tästä:

– Minä en muuttaisi Punavuoreen, vaikka minulle maksettaisi siitä. Siellähän asuvat vain ne, joilla ei ole varaa ostaa asuntoa Eirasta tai Ullanlinnasta. Itse klassisen sivistyksen saaneena haluasin sanoa niille ystävilleni, jotka ovat muuttaneet lähiöistään Punavuoreen, että ei se sivistys eikä tyyli tule asuntokaupan mukana.

Kyllä. Minäkin olen muuttanut lähiöstäni Punavuoreen, eikä tainnut olla asunnon kauppakirjassa mainintaa hintaan sisältyvästä sivistyksestä. Harmi. Mutta onni kuitenkin, että minulla on klassisen sivistyksen saaneita ”ystäviä”. Heidän suhteen ajattelin tässä edetä nyt siten, etten vastaa seuraavaan treffikutsuun. Käytän senkin ajan työnhakuun.