Paniikinpoikasta pakkaamisen keskellä
26.6.
Mulla on tällä hetkellä kaksi selainikkunaa auki ja molemmissa niistä noin 20 välilehteä. Oon ripotellut vaatteitani ympäri asuntoa erinäisiin kasoihin, ja käyttänyt tänään rullan vessapaperia astioiden paketoimiseen. Meillä on vain yksi kuivausteline, joten toisen koneellisen peseminen arveluttaa. Lähtöön on 22 päivää, joista kymmenen olen töissä, joten kaipa tässä olikin jo korkea aika puskea iso pyörä liikkeelle.
Byrokratian määrä muuttoprosessissa tuntuu olevan loputon. Yliopiston suhteen kaikki muu on kunnossa paitsi pari kurssivalintaa ensi keväälle plus lukukausimaksut. Kelan ja Quebecin maahanmuuttoviranomaisten kanssa en ole päässyt vielä alkuunkaan, kun en tiedä mistä päästä tätä vyyhtiä lähtisi purkamaan. Onneksi Kanadan ja Suomen välillä ei aivan jumalattoman suurta kulttuurien välistä kuilua ole, mutta sähköpostin välityksellä asioiden hoitaminen vie aikaa ja on melko tuskallista seitsemän tunnin aikaeron vuoksi.
Eilen realiteetit iskivät märällä rätillä päin kasvoihin sen verran lujaa, että meinasin perua lähtöni. Välillä ekstaattinen ja innostunut fiilis katkeaa aivan järkyttävään paniikkiin, kun keskellä tyhjentyvää kämppää tajuaa, että Suomeen mua ei jää odottamaan juuri muuta kuin perhe. Alkaa konkretisoitua ajatus siitä, että eihän yhden ihmisen siirtäminen Atlantin toiselle puolelle ole temppu eikä mikään (paitsi jos kärsii yhtä lamaannuttavasta lentopelosta kuin Yours Truly), ja kaksi 23 kilon matkalaukkuakin on loppupeleissä ihan triviaali yksityiskohta. Mutta se kaikki muu: ruoka, asuminen, kielimuuri, aikaiset aamuluennot, koti-ikävä, rahapula, ankeat talvet ja ne asiat, joita ei osaa etukäteen kuvitellakaan.
Jos eilen koin päätyneeni mentaaliseen umpikujaan, tänään päätin kammeta itseni sieltä ylös. Elämä on kompromissien sietämistä ja itseä isompien asioiden edessä nöyrtymistä, niin goddamn kliseistä kuin se onkin. Eihän tässä mitään supersankaritarinaa itsenäisestä maailmanvalloittajattaresta ollakaan kirjoittamassa, vaan tarkoitus on raportoida elämää kaikkine puolineen. Resuista selviytymistä ja egon kolhiintumisia unohtamatta. Joskus täytyy kai vähän kapinoida ja vollottaa ääneen, jotta mieli pysyy tasapainoisena ja järki kirkkaana.
27.6.
Tänään on jälleen yksi stressin värittämä innostuksensekainen perjantai. Opiskeluun liittyvä paperisota ei ole edennyt usean sähköpostin lähettämisestä huolimatta mihinkään, koska mailejani forwardataan toimistosta toiseen, eikä kukaan ole vastuussa mistään. Ymmärrän kyllä, että asioiden eteneminen saattanee olla hieman jähmeää kun puhutaan 46 000:n opiskelijan yliopistosta, ja on kesäkuu, mutta silti. Homma on yhtä aikaavievää ja raskasta kuin vesijuoksu 100 kilon painot jaloissa.
Sitten siihen innostukseen: syyskuu, tule jo! Tai olisi edes heinäkuun loppu. Tai elokuun puoliväli. Mä en kestä, en jaksa, en malta. Haluan päästä jo sisustamaan uutta asuntoa, aloittaa uuden elämän rakentamisen Kanadassa ja palata biologian ja psykologian luennoille. Mistä tulikin mieleeni, että selasin tuossa psykan kurssitarjontaa, ja alkoi harmittaa, että joudun jossain vaiheessa opintojani valitsemaan ne pääaiheet, joihin keskityn, enkä voi opiskella kaikkea. Puhumattakaan valinnaisista kursseista, oh myyy. Ensi keväänä istun todennäköisesti tiistai- ja torstaiaamuisin aasialaisten uskontojen luennoilla, ja vapaa-ajalla teen kriittisen ajattelun verkkokurssiin liittyviä tehtäviä. Elämä kiepsahtaa siis tästä kassa- ja myymälätyöpainotteisesta elämästä 180 astetta akateemiseen arkeen. (Mä niiiin hajoilen vielä…)
Ja se kämppä, oih. Kaksi ranskalaista parveketta, kaksi makuuhuonetta ja puulattiat. Sijaitsee lähellä Montrealin kulinaristisimpia alueita kuten Pikku-Italiaa, eikä ydinkeskustaankaan ole pitkä matka. Ja kyllä, erinomaisten pizza- ja pastaravintoloiden läheisyys on ihan validi peruste asunnon valinnalle!
Ohessa pari fiiliskuvaa viime kesän reissulta.
