Perjantai, maaliskuun neljäs, eiku kolmas

Putron uusimman albumin syntikkataustat hämmentävät ensikuuntelun aikana. Pinnistelen kasarivibojen lävitse, ja yritän päästä kiinni niihin eleettömiin sanoituksiin, jotka auttoivat minut harmaiden marraskuun aamujen pahki silloinjoskusmenneisyydessä. Montrealin perjantaiaamu on kirpakka ja kengänkärkeni liian suttuiset jotta menisin vastuullisesta aikuisesta. Oh well.

Kaikkialla on liian sotkuista ottaakseni kuvia. Ulkona on liian kylmä. Mä olen liian laiska. Kaikkea on liikaa ja liian vähän, mikä ihanan kliseinen ristiriita. Parilla klikkauksella näen tutut kasvot sosiaalisen median profiilikuvassa, yhdellä ne katoavat. Mietin jotain puolituttua, oon puhunut kyseiselle henkilölle viimeksi vuosia sitten. Silti se roikkuu siellä, todellisuuden tuolla puolen, kaverilistan hännillä, kun ei poistaakaan kehtaa. No ei, kehtaisin kyllä – mutta jostain syystä en tahdo. Ihan sama vaikka en tunne sen uutta kumppania tai pysty nimeämään nykyistä työpaikkaa. Tai edes kolmea entistä.

Epäröin kirjoittaa, koska yhdyssanat ja pilkkusäännöt ovat kadonneet muistista. Ennen ne olivat itsestäänselvyyksiä, joilla pystyi kikkailemaan ja olemaan naseva. Nyt olo on kuin ritarilla jolta on viety sekä haarniska että miekka. Lisäksi kelaan, että olisi tärkeää kirjoittaa kahdella kielellä, jotta englanninkielinen lähipiirini ei tuntisi oloaan ulkopuoliseksi. Tästähän mun arkeni on viime vuodet koostunut; häpeästä ja mielipahasta, mikäli en sopeudu kaksikieliseen ympäristööni sataprosenttisesti. Pardon my French but VMP.

Poltin tänä aamuna banaaniletut pohjaan. Onneksi Toi tykkää karsinogeeneistä.