Puun ja kuoren välissä

Aina löytyy tekosyitä olla kirjoittamatta.

Ei mun elämässäni ole tapahtunut viime aikoina mitään erikoista.
Mulla ei ole mielenkiintoista kuvamateriaalia blogiin.
Ja oikeesti, kuka muka jaksaisi lukea rivitolkulla avautumista hämmennyksestä, väsymyksestä ja yksinäisyydestä?

Kai mä vain odotin sitä päivää jona ratsastaisin vaaleanvihreällä yksisarvisella aamunkoittoon, ilman huolen häivää, reppu täynnä uskomattomia kokemuksia ja loppuun asti harkittuja elämänviisauksia. Vaan niin kului viikko, toinenkin, eikä vielä kuukaudenkaan jälkeen sitä satuponia ollut löytynyt. Alkoi luovutustaistelu, jonka aikana suunnittelin jo blogini poistamistakin.

boulevard.jpg

Havahtumiseen tarvittiin ripaus kevätauringon valoa, tenttiviikon uneton yö ja ehkä ihan pieni hippunen koti-ikävää. Palaset putosivat vihdoin omille paikoilleen, ja päätin lopettaa – en tosin blogin kirjoittamista, vaan epätodellisessa haavemaailmassa elämisen. Ravistin raskaat odotukset harteilta ja päätin lakata teeskentelemästä. Pääasiassa kai itselleni.

On vallan taivahan tosi, ettei ulkomailla asuminen ole päivästä toiseen yhtä kiehtovaa kuin kahden viikon risteily Karibialla. On se toki jännittävämpää kuin tutuksi tullut arki Suomessa, mutta joinain hetkinä tuo jännitys muuttuu huoleksi ja ahdistukseksi asioista, joita ei ymmärrä. Toisinaan on tuntunut siltä, että olen onnistunut haalimaan elämääni ne kaikista ikävimmät puolet kahdesta eri kulttuurista, jääden jumiin painottomaan välitilaan, jossa sekä Suomi että Kanada tuntuu melkein kodilta, muttei sitä kuitenkaan ole. Sitten jossitellaan ja pohditaan kyyneleet poskilla vierien, että olikohan tää nyt kuitenkaan oikea ratkaisu, kunnes jokin täysin arkinen asia potkaisee ajatukset takaisin oikeille, hieman hedelmällisemmille raiteille, ja kaikki on taas ihan ok.

Niin. ”Ihan ok.” Sitä mä olen pelännyt kuin ruttoa. Yläasteella englannin opettaja ohjeisti, ettei amerikkalaisten kanssa keskustellessa tule käyttää tuota suomalaisten suuhun kivasti sujahtavaa lausahdusta, koska sillä on suuressa maailmassa perin negatiivinen kaiku. Jos ruokaa kuvailee sanoilla ”fine” tai ”okay”, se merkitsee jenkeille ja kanadalaisille tyytymättömyyttä tai välinpitämättömyyttä, ja aiheuttaa täten hämmästystä. 

Mutta koska olen suomalainen, mulle ”ihan ok” merkitsee hyvää ja tasaista, kestävää ja luotettavaa. Ei silmiinpistävän erikoista, vaan turvallista ja vakaata. Kun ei ole ylitsepääsemättömiä murheita tai tukahduttavaa kipua. Kun kuuluu hyvää, mutta ”ei mitään sen ihmeempiä”. 

life.jpg

Mulle on muodostunut kaksi ajatusmaailmaa, suomalainen ja englanninkielinen. Joskus onnistun ilmaisemaan itseäni näppärästi englanniksikin, mutta mikään ei vedä vertoja omalle äidinkielelle. Suomenkielisten äänteiden hienovaraisille vivahteille korvani on herkkä, muttei englanninkielisille niinkään. On ikävä sellaista kepeää ja helppoa sanoilla leikittelyä, jossa kaksoismerkitys on samantien kummallekin osapuolelle selvä. Mutta en mä valita, ainakaan ihan kokoaikaisesti, joskus vaan ikävä rummuttaa rintaa kipeästi kuin tikarisade ja tekisi mieli keskustella neljältä aamuyöllä Suomeksi ihan mistä tahansa. Vaikka pettuleivästä ja Sisusta.

Kaipuu kasvattaa, sanovat. 
Kovin kipu on sitä, kun ei tunne kuuluvansa minnekään, väittävät toiset.
Mutta eikö kaikista vahvin puu ole se, joka onnistuu levittämään juurensa laajalti kaikkialle, imien ravinteita useista eri lähteistä?
Hyvinä hetkinä mä uskon näin.
Heikompina toivon niin.

candle22.jpg

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *