Uuden kielen opettelu aikuisiällä
Ei liene mikään valtiosalaisuus, että Montrealiin muuttaessani tietämykseni Quebecin kielipolitiikasta oli kauniisti sanottuna puutteellinen. Suomessa asuessani kaksikielisyys tarkoitti sitä, että olin joutunut käyttämään ruotsia oppituntien ulkopuolella yhden ainoan kerran, espoolaisen kauppakeskuksen kirjakaupassa tuuratessani. Hyvin pian muuttomme jälkeen minulle valkeni, että täällä niin virastot, teiden viitat kuin jokapäiväinen kaupassa asiointikin hoituu pääasiassa ranskaksi. Neljännellä luokalla aloittamani saksan tunnit alkoivat välittömästi kaduttaa; sen sijaan, että olin päntännyt akkusatiiveja, datiiveja ja muita germaanisia kielioppisääntöjä vuositolkulla, olisin voinut käyttää aikani ranskan oppimiseen.
Ei auttanut itku eikä hampaiden kiristys, joten toisena opiskeluvuonna aloin käydä ranskan tunneilla. Ensimmäinen kurssi tuntui helpolta, olinhan asunut ranskankielisessä ympäristössä jo vuoden. Vaikeudet alkoivat toisen kurssin loppupuolella, kun menneiden aikamuotojen ero ei mennyt tajuntaan opettajan tuesta ja toistoista huolimatta. Aloin käyttää puhelinsovelluksia oppimisen tukena, ja huomasin että jo viikon tauko sanaston opettelussa johti kielen totaaliseen unohtamiseen. Lausuminen oli, ja on edelleen, epävarmaa, eikä kuullunymmärtämisestä ottanut tolkkua.
Itsetuntemukseni oli kriisissä, olinhan aina ollut se tyttö joka oli oppinut kielet vähän vahingossa. Muistan elävästi kuinka yläasteella englannin sanat jäivät muistiin kolmen (!) lukukerran jälkeen, ja lukion pitkän saksan ylppärit läpäisin vätystelystäni huolimatta helpohkosti. Oli siis varmaan korkea aikakin tajuta, etteivät kaikki asiat vain tapahdu kivuttomasti ja ilman omaa vaivannäköä.
Vaikka suhtaumiseni opiskeluun ja omaan kuolevaisuuteni muuttuikin, olin silti lähellä reputtaa viimeisen ranskan kurssini Concordiassa. Opettajani, jolla täytyy olla maailmankaikkeuden suurin sydän ja ymmärtäväisin luonne, näki loputtomasti vaivaa jotta pääsin läpi. Lisäksi vapaaehtoistyön kautta tapaamani ranskalainen kaverini Sonia ryhtyi tuutorikseni, enkä olisi ilman häntä uskaltanut koskaan puhua sanaakaan ranskaksi. Suurin kompastuskiveni on nimittäin mokaamisen pelko, mikä jarruttaa oppimistani erittäin tehokkaasti.
Valmistujaisten jälkeen oppiminen on jäänyt omalle kontolleni, joten… No onhan se sitten tosiaan vähän jäänyt. Töitä hakiessani googletan työnkuvassa tarvittavaa sanastoa ja kaupungilla asioidessani pyrin välttämään englanninpuhumista ellen ole aivan hirvittävän nälkäinen tai kuolemanväsynyt. Nimittäin mitä väsyneempi olen, sitä varmemmin lauseeni ovat saksan-ranskan-ruotsin-englanninsekaista takeltelua.
