En oikein tiennyt, mistä aiheesta kirjottaisin ensimmäisen ”oikean” postauksen. Päätin, että kirjoitan siitä, mikä tuntuu luontevimmalta, joten kirjoitan nyt siis tätä.

Olen luultavasti sairastanut masennusta puolet elämästäni. Täytän ensi vuonna 30 ja nyt sijoittaisin ensimmäiset masennusjaksoni juurikin yläkoulun alkupuolelle, aikaan jolloin olin 14-15 -vuotias. Seuraava masennusjaksoni oli ollessani 19 ja sitä seuraava ollessani 20-21. Mikään näistä ei kuitenkaan ollut sellainen, että olisin ymmärtänyt kyseessä olevan masennuksen, enkä tarvinut silloin apua selvitäkseni. Viimeisin ja selkeästi pahin masennusjaksoni on ollut vuonna 2017, jolloin myös siis sain diagnoosini.

Syksyllä 2016 aloin tuntea poikkeuksellista väsymistä. Väsymyksestä huolimatta en kuitenkaan saanut iltaisin unta ja sitten kun sain, uni oli todella huonoa. Keväällä 2017 palautun graduni ja tämän palautuksen jälkeen oireet alkoivat pahentua. Väsymyksen lisäksi minulle alkoi tulla itkuisuutta ja saatoinkin alkaa itkemään missä ja milloin tahansa. Itkeminen ei tietenkään ole paha asia, mutta koin sen kiusallisena, sillä en ole koskaan osannut kauheasti itkeä. Aloin olla varma, että jotain on terveydessäni vialla ja hakeuduin työterveyteen ajatuksella, että kilpirauhasessani on jotain vikaa tai minulla on keliakia (molempia sairauksia esiintyy lähisuvussa). Yllättäen verikokeissa ei löytynytkään mitään ja työterveyslääkäri ohjeisti, että käynti psykiatrian erikoislääkärillä voisi olla tarpeen.

Sain diagnoosini ensimmäisellä käynnillä erikoislääkärillä. Se tuntui sekä helpottavalta että pelottavalta. Käynnin jälkeen minulla oli myös jonkinlainen arvaus siitä, millaiselle polulle olin juuri astunut. Toki tästä hetkestä kesti monta kuukautta, että ylipäätään hyväksyin sairauteni. Hetki on kuitenkin nyt katsottuna tärkeä, sillä silloin aloitin tien kohti tätä tilannetta, jossa nyt olen. Itselleni vaikeinta oli myöntää, että tarvitsen apua. Ja seuraavaksi vaikeinta oli astua lääkärin vastaanotolle ja hakea sitä.

Vuoden 2017 masennuskausi pisti elämäni kuin pauselle. Tähän liittyy myös blogin nimi, puolipiste. Tämä tulee Project semicolonista, johon kehoitan kaikkia tutustumaan, mikäli se ei ole tuttu. Puolipistettä käytetään kirjoittamisessa kahden lauseen välissä. Sen tilalle voisi laittaa myös pisteen, mutta puolipiste liittää kaksi lausetta läheisemmin toisiinsa. Kirjoittaja voisi siis päättää lauseensa pisteeseen, mutta päättääkin jatkaa kirjoittamista puolipisteellä. Tämä kuvaa masennusta täydellisesti: elämäni olisi voinut päättyä viime vuonna, mutta se jatkuikin. Viime vuonna oli myös hetkiä, jolloin olin varma, etten näkisi vuotta 2018. Ei siksi, etten olisi halunnut elää, vaan siksi, että tuntui siltä, etten jaksa elää. 

Elämäni kuitenkin jatkui. Nyt olen siinä pisteessä, että olen hyväksynyt sairauteni. Olen lisäksi hyväksynyt sen, etten tule paranemaan tästä. Tapauksessani masennus ei ole ohimenevä sairaus, vaan tulen varmasti loppuelämäni sairastamaan tätä sairautta. Enää se ei kuitenkaan pelota tai ahdista. Koen, että pärjään sairauteni kanssa ja kun seuraava masennuskausi iskee, tiedän, että sieltä voidaan nousta.