Ihan vaan kaksistaan

Tästä on nyt vähän hankala kirjottaa mitään kovin järkevää tekstiä, koska en oo analysoinu vielä ihan kaikkea tähän littyvää tai edes miltä nyt tuntuu. Me ei olla miehen – tai siis ex-miehen kanssakaan oikein puhuttu näitä vielä halki ja mua hävettää, että se joutuu lukemaan täältä mun ajatukseni. Mietin myös aika paljon mitä kaikkea pystyn ja uskallan julkisesti kirjottaa tästä, vaikka eihän tämä mikään salaisuus varsinaisesti ole.
Yritetään nyt silti ja ehkä tää teksti on loppujen lopuks se, mikä selventää mun mieltäni.
Meidän molempien mieliä. Tai jotain.
Äh.

. . .

Herään sängystä, meinaan lyödä pään kattoon ja muistan, että mulla on tänään töitä. 
Montakohan mä oikein join? Mitä kello on? Työt alkaa seittemältä. 
Voi perse, mä heräsin ton pitkätukan vierestä. Meidän piti olla korkeintaan kavereita.

No tuskin siitä mtään kuuluu, jos hipsin vähin äänin kotiin. Pakko mennä kylmään suihkuun. Taidan olla vieläkin kännissä. Morkkikset.

. .

Ollaan oltu pari kuukautta kimpassa. Täähän sujuu iisisti. 
Mun kaikki edelliset suhteet on ollu yhtä vuoristorataa. Mennään korkeelle ja tiputaan korkeelta. 
Tuskin tää kauaa kuitenkaan kestää. On niin paljon kaikkee eksädraamaakin.

. .
Ai meistä tulee perhe? Kyllä me saadaan se toimimaan. Pakko meidän on saada se toimimaan. 
Toi näyttää kyllä vähän säikähtäneeltä. Mut kasvattihan äitikin mut yksin. Voi mies lähteä tosta noin vaan kymmenenkin vuoden jälkeen. Siihen täytyy vaan varautua.

. .

Vitsit, meillä on nyt vauva. Toi tuli meistä kahdesta. Onkohan onnellisuus nyt tätä? Vähän me ollaan kyllä erilaisia, ehkä liiankin. Toi tekee asiat noin ja minä näin. Hei mihinköhän se onnellisuus katosi? 

. . .

Olin kuvitellut (lue: nähnyt) erojen – varsinkin lapsiperheissä olevan meuhkaamista, itkemistä ja syyttelyä parin kuukauden ajan, kunnes kummatkin on väsyneitä ja luovuttaa. Ja että eron jälkeen kostetaan ja käännellään veistä toisen haavassa mahdollisimman pitkään ja kipeästi. Sovitut asiat jätetään tekemättä ihan vaan kiusallaan ja käytetään lapsia aseina minkä ehditään. Kuinka toisen kanssa ei tule yhtään toimeen enää moneen vuoteen, vaikka salaa ehkä toivoisikin sen toisen anelevan takaisin. Raivoa, itkua ja pelkkää melankoliaa.  

Meillä ei ollu mitään näistä. 

Mä tiesin alusta asti, ettei me olla luodut toisillemme, eikä me pystytä maailman tappiin asti kuunteleen mikä toista kiinnostaa tai mitä se toinen elämältä loppujen lopuksi oikeasti haluaa. Mulle ei missään vaiheessa tullut Rihannan Only girl -olo tai semmonen rakastaa ja tahtoo naimisiin tunne, etten pysty ikinä olemaan ilman tota toista. Mulla oli usein montakin päivää viikossa niin yksinäistä, että olisin voinu itkeä tirautella minkä ehdin (harmi, etten itke) – vaikka se toinen oli siinä ihan vieressä tai korkeintaan kaverinsa luona. Ja voin vaan kuvitella kuinka yksinäistä miehellä oli, kun en yhtään jaksanu kuunnella mitä sillä oli sanottavanaan maailman menosta.
Siihen kun lisäsi pitkät työpäivät, toisen valitukset tiskaamattomista tiskeistä (normaalit arkiset parisuhderiidat) ja vielä sen, että toinen meni kaverinsa luo illalla vaikka oli sen toisen vuoro mennä – soppa oli valmis. Meillä ihan oikeasti oli jo sanomattomat vuoropäivät, millon oli kenenkin vuoro päästä huushollista pois tuulettumaan vauvattomaan talouteen. Vuoropäivät ja niin edelleen – tosi romanttista.

Pienet asiat kasaantu isoiks, kärpäsestä tuli härkänen ja sitä rataa, ihan vaan sen takia ettei me vietetty aikaa enää yhdessä. Ei ainakaan henkisellä tasolla. Tämän takia aina hoetaan vauvaperheille, että ottakaa yhteistä aikaa. Edellyttäen toki, että tulette toimeen keskenänne. Kröhöm.
Musta tuntu lähinnä, että ollaan vaan kämppiksiä saman katon alla, kunnes se ei ollu edes sitäkään. Sanottiin sanoja, jotka satutti ja tehtiin asioita, jotka satutti.
Mä olin ihan finaalissa, kuljin katse tyhjänä ja vitutuskäyräkin lakkasi väpättämästä, sekin kun oli päässyt ihan huippuunsa jo jonkun aikaa sitten. Ahdistuin, että tässäkö tää nyt oli. Tällainenkö mä olen?

 Meiltä puuttu kunnon alkuhuuma (no kokeillaan nyt sitten), aidosti toisen rakastaminen ja mitä kaikkea muutakin vielä. Me yritettiin kovasti ja kyllähän täällä rakkautta riitti, mutta ne lovelovet kohdistu todellisuudessa Neaan ja ajatukseen perheestä. Me rakastettiin meidän perhettä, mutta ei toisiamme.
  Ja lapsen takia mä en pystyis, enkä edes haluais pysyä yhdessä. Mä päätin, että me kaikki ansaitaan jotain parempaa.

Miedän ero oli jotenkin helppo. Olisin ihmeissäni, jos se oli tullu jommalle kummalle yllätyksenä. Ei huutoparkumista, taistelua keittiöpuukoista tai kiusallista kristillistä tasajakoa huuhteluaineesta. 
Eron jälkeen mä oon voinu hengittää. On vapaa olo olla vapaa.

Pystyn miettimään kuka mä oikeasti olen ja miten haluan edetä elämässä seuraavaks. Mulla ei ole kiire mihinkään, enkä juurikaan halua suunnitella liikoja etukäteen. Päivä kerrallaan ja semmosta. 

Me tullaan miehen kanssa paremmin toimeen, kun oikeestaan ikinä ennen, eikä ipanakaan tästä ole kärsinyt.
Meillä on järjestelyt jotka toimii ja tyyppi saa sekä faija-, että mutsiaikaa mielin määrin – suhteessa suurin piirtein saman verran. 
Kyllähän toi vähän ihmettelee miten vanhemmat täällä tulee ja menee vähän miten sattuu, mutta stähän se oli jo sillon, kun me vielä oltiin perhe. Ja perusarki meillä on jo tullu aika rutiininomaseks.

Me ei tapella, eikä kuittailla toisillemme – yritetään vaan taas kerran saada tää toimimaan. Ja tällä kertaa saattaa toimia ihan oikeesti.