Huh miten tänne pääsee kirjautuun? – Apua onpas tää muuttunu! – Siis ooksmä näyttäny tolta?!

Oon tässä vuosien saatossa aina sillontällön miettiny kuinka kiva olis tulla kertoon joskus meidän kuulumisia, mutta vasta nyt tuntuu että on ehkä sopiva aika. Elämäntilanteet tän hetkisen ja yli yhdeksän vuotta sitten takaisen välillä on kuin yö ja päivä, vaikka jotain yhtäläisyyksiä löytyykin.  Elämä on monesti kääntäny mun kelkkaa ihan uusiin suuntiin, joskus on tullu jossain asiassa turpiin ja sitten taas lopulta oon aina kuitenkin päässy eteenpäin.

Ja nyt mä yritän tiivistää otsikon mukaisen ajan yhteen kirjotukseen.

Mä oon nyt liki kolmekymppinen citymaasturilla hurautteleva ruuhkavuosilainen, joka ei enää asu vuokralla 60-jotain-neliöisessä kaksiossa, vaan 1948 -luvun rintamamiestalossa, jota oon rempannu ihan noviisina. Sieltä täältä puuttuu listoja tai pistorasioita, mutta nää on näitä ikuisia pieniä pintaremontteja.
Oon edelleen samalla alalla huonekalumyyjänä (minkä aloitin tyypin ollessa vajaan vuoden), mitä nyt tosin yhdessä välissä kokeilin hetken aikaa opiskelua ja sitten taas sen jälkeen toisessa välissä yrittäjyyttä.

Aika tarkalleen seitsemän vuotta sitten sairastuin keskivaikeaan masennukseen ja se oli osasyynä tän blogin hiljenemiseen. Koen tervehtyneeni onneksi jo kuusi vuotta sitten täysin. Siinä välissä oleva aika on mulle melkein pelkkää sumua ja harmittaa, että oon periaatteessa hukannut yhden vauvavuoden.

Oon tässä ajassa rakastunut ja eronnut, sen jälkeen rakastunut vieläkin enemmän sellain oikein tulisesti ja häntä kutsun nykyään Husbandiksi ja hän minua Wifeksi.
Vannoin liki yhdeksän vuotta sitten mun kohdun olevan lasten saamisesta lopullisesti eläkkeellä, mutta niinhän siinä sitten kävi, että halusinkin tän mun elämäni oikean rakkauden kanssa kokea senkin vielä yhdessä. Jätettiin ehkäisy pois aikalailla heti sen jälkeen, kun muutettiin meidän torppaan – koska nyt riittäis neliöitä ja pihaa.

Sain vissiin joltain karmalta paskaa niskaan, koska seuraavaksi kohdattiin sekundäärinen lapsettomuus silmästä silmään ja lopulta julkisen puolen hoidoilla saatiin plussa. Komea plussa olikin – meinaan oli hcg melkoisen koholla, koska kaksoset! Se niistä ylimääräisistä neliöistä ja nyt onkin taas ahdasta ihan citymaasturia myöten.
Meidän twinssit syntyi 3 kuukautta sitten. Poika ja tyttö.

Oon onnellisempi kuin koskaan ja yllättävän voimissani, vaikka täällä aikamoinen sirkus välillä onkin ja toimin tirehtöörinä kaikki arkiyöt ja arkipäivät klo 16 asti yksinäni.

Tyyppi on nykyään tosi itsenäinen, rohkea ja uhmakas kolmosluokkalainen esiteini, jolle lätkin vähintään kerran viikossa kotiarestia ja uhkailen liki päivittäin lyhentäväni sen ruutuaikaa puhelimesta.
Tässä yks päivä se silti keräs mulle joltain niityltä (toivottavasti ei yksityiseltä tontilta) kukkakimpun.
Tyyppi reissaa parisataa kilometriä edestakas joka toinen viikonloppu isälleen, jonka kanssa meillä on pysynyt hyvät välit koko tän ajan. Me jopa käytiin ensimmäistä kertaa laatimassa lastenvalvojalla sopimuksia vasta tän vuoden keväällä.

Vaikka esikoinen onkin hirveän ylpeä nykyisestä isosiskon roolistaan, se selkeästi vähän kipuilee kun twinssit vie pakostikin liki kaiken huomion ja ollaankin nyt Husbandin kanssa sovittu, että kumpikin meistä viettää tyypin kanssa kahdenkeskistä aikaa vuoroviikoin. Tälle viikonlopulle tyyppi vaatimattomasti toivoi kävelyretkeä metsässä, kun ois saanu toivoa mitä vaan. Mun pieni rakas, vaikka sitä jotenkin pitää niin isona jo.

Eli jos nyt tiivistää pitäisi, niin meille kuuluu hyvää ja arki rullaa.

Saan flashbackeja esikoisen vauva-ajoilta aina kun keitän tuttipulloja ja ripustan vauvanvaatteita pyykkitelineeseen.
Välillä tuun tänne kurkkimaan arkistoista paljonko twinsseillä on samaa näköä esikoistyypin kanssa ja oliko se vauva-arki niin iisiä, mitä aika on muistoja kullannut.