Paljastuksia

Suurinpiirtein vuosi sitten multa kysyttiin aionko hommata lapsia ja vastasin kieltävästi. Ei ne oo mun juttu. Koirat riittää mulle ihan hyvin.

Olin ensimmäisessä vakituisessa työsuhteessani ja mietin tulevia uravalintoja etukäteen ja kunnianhimoisesti. Täyttelin asuntohakemuksia, peuhasin koirien kanssa ja illat istuin paikallisessa sen ajan kaverini kanssa, joka sattuu olemaan se samainen pitkätukka, jota nykyään pussaan ennen nukkumaan menoa.
En osannut tehdä ruokaa, enkä pestä pyykkiä. 

Jos mulle ois etukäteen kerrottu, mitä todellisuudessa teen vuoden päästä eli tänään, olisin nauranut ja paljon. Sen jälkeen olisin varmaan alkanu miettiin, miten saisin taottua tulevaisuuden päähäni järkeä. Älä nyt sitä pitkätukkaa ainakaan ota. Anna mun bailata vielä vähän. Enhän mä edes pidä lapsista!

Eipä entinen minäni vielä tossa vaiheessa ois osannu odottaa, että tekisin elämäntaparemontin ihan pian. Bailaukset alko oleen sekä henkisesti että fyysisesti tosi raskaita. En koskaan oo tuntenu viehätystä yökerhoissa notkumista kohtaan, mutta lähibaarissa parilla istuminen oli jonkun näköstä bailaamista sekin ja siitäkin muistutti usein päänsärky aamulla. 

Mun ja miehen alkutaipale oli kaikkee muuta, ku ruusuilla tanssimista. Ensinäkemältä ei voitu sietää toisiamme. Mä olin miehen mielestä bimbo blondi ilman mielipiteitä ja mies oli kaikkea muuta, ku se huoliteltu ja ruskettunu lihaskimppu, joita yleensä vilkuilin kaduilla. Kavereita meistä kuitenkin tuli ja pikkuhiljaa vähän muutakin. 

Lapsista en koskaan erityisemmin tykännyt, sekin on totta. Kiljuva, kuolaava ja allensa kakkiva, elämää rajoittava olento ei ollu ”Mä haluun” -listan alkupäässä. 
En ollut koskaan pitänyt pientä vauvaa sylissä tai saanut sellaista hymyilemään.
Kun hyvä ystävä sai poikansa ja parin viikon päästä toi vaunuissa tuhisevan tyypin näytille, keskityin rapsuttelemaan koiraa.  
Ajattelin hommaavani  jälkikasvua korkeintaan sitten joskus.

Silti, kun raskaustesti näytti positiivista, tiesin heti mitä teen tai oikeastaan mitä en tuu tekemään. Eikä kertaakaan oo kaduttanu.
Ensimmäiselle neuvolakäynnille kävellessä puristin miehen kättä, en pystynyt lopettaan hymyilemistä ja sanoin, että nyt oon onnellinen. Ja sitä mä oon vieläkin, enemmän ku koskaan. 

Tähän päivään mennessä oon oppinu edes jotenkin kommunikoimaan alle vuoden ikästenkin kanssa ja päivä kerrallaan totuttelen vauvalandiaan. Nykyään myös tykkään katella Puuha Peteä ja syödä keksejä sen tyypin kanssa, joka tuhisi vaunuissa pari vuotta sitten. Uskallan jo luottaa siihen, että musta tulee hyvä äiti. Siihen ainakin pyrin ja sen eteen tuun tekemään kaikkeni.