Maailman tärkein

Vauva. Ihana, täydellinen ja maailman helpoin vauva, joka on ihan oikeasti tullu musta ja joka saa päivän aikana poskelleen miljoona hellää pusua vielä vähän arasti käsitteleviltä vanhemmiltaan. 

Voisin tuijotella nyyttiä kellon ympäri. Voisin höpötellä ja silitellä – kerkeehän ne omat yöunet myöhemminkin hoitamaan?
Miten ihmeessä saisin kirjotettua ne onnellisuuden fiilikset tähän, mitä tunnen nyt – enkä oo ennen tienny, että niin vahvasti voi edes tuntea? Siitä rakkaudesta, mitä meidän koti huokuu, kun avaa oven. Kuinka ylpeä oon ollu siitä asti, kun nyytti tajus höpöttävän äänen olevan sen äiti. Ja miten helpottunut oon, kun sormea puristaa terve, voimakas nyrkki.
Tää on hei mun perhe. Voi hitsi.

Kaikki pienetkin jutut pelottaa. Tuenkohan nyt  niskaa tarpeeksi? Hengittääkö se? Toivottavasti en kompastu nyt kynnykseen. Apua, nyt ollaan autossa ja täällä liikkuu kaikenlaisia hulluja kuskeja. Onkohan sillä kuumetta? Kohta osuu pää lavuaarin reunaan. Ei varmaan saa henkeä tarpeeksi noin pienestä aukosta nenän ja tissin välillä. Mitä jos mulle tulee rintatulehdus? No se vauvanvakuutus on kyllä ihan pakko ottaa. Miksei tää röyhtäse tai puklaa?
 
Ja mä ihan oikeesti en oo mitenkään ylihysteerinen ihminen.

Neuvolaan oon soittanu onneks vaan kerran. Tai no, johan tässä on kaks vuorokautta oltu kotona ja niinkin hölmöistä asioista, että baby vetää liian pitkiä unia, eikä itke paitsi jos maha sattuu. Eihän se ny normaalia voi olla.
 
Silti kaikki on niin ihanaa. Pelottavaa, mutta ihanaa. Se vaipan vaihtokin.