Mies ja raskaus

Koska kuulun niihin onnellisiin odottajiin, joilla on tuttu ja turvallinen kainalopaikka sängyssä ja tyyppi, jolle kertoa aina fiiliksistä, kun pelottaa tai itkettää, päätin kirjoittaa millainen rooli miehellä on ollut raskausaikana. Tai oikeastaan meidän raskausaikana.

Vaikka raskaustestin positiivinen lukema oli aikamoinen shokki meille molemmille ja miehellä kesti oma aikansa tajuta mahassa oikeesti kasvavan jotain elävää, en olis voinu toivoa parempaa odottajakumppania. 
Lapsen odotus on tilanteena ollut meille molemmille uusi, joten Googlen hakupalkki on käyny kuumana kummankin toimesta ja aina kun toiselle on selvinnyt jotain uutta tärkeää tietoa, se on jaettu toisenkin osapuolen kanssa.
Vauvan liikkeitä on tunnusteltu yhdessä ja kumpikin on pelästynyt yhtä paljon, jos jotain poikkeavaa on löytynyt tai tuntunut.

Vaikka naisena pystyn fiilistelemään pienten vaaleanpunaisten sukkien kanssa huomattavasti enemmän, on mies kuitenkin kuunnellut ällöttävää söpöstelypuhettani, mikä välillä ärsyttää itseänikin.
Yhdessä ollaan haettu uusia tarvikkeita ja niitä ollaan tutkittu kotona. Mm. rintapumppu oli mitä ihmeellisin vekotin aluksi kummankin mielestä. 
Päätökset joka tarvikkeesta (mitä tarvitaan/mitä ei) on myös tehty yhdessä, eikä ainakaan itseäni olisi houkutellut ajatus kaiken hommaamisesta toisen ”selän takana”.

Lohduttava olkapää on sairaslomasta johtuen pysynyt lähellä melkeinpä vuorokauden ympäri kokonaiset 9 kuukautta ja neuvolassa ja ultrassa ollaan istuttu yhdessä – muutamaa poikkeustapausta lukuunottamatta. 
Mies on jättänyt harrastuksensa ja ystävänsä vähemmälle, jotta voisi viettää aikaa kanssani enemmän. Ei liikaa tietenkään, enkä sitä haluakkaan – mutta kitaraa ei rämpytellä enää viittä tuntia päivässä.

Mies on ottanut kropan muutokset, arvet ja hormoniryöpyt mua paremmin vastaan. Kun tuskailen levenneistä reisistä ja muodottomista tisseistä, sanoo mies niiden olevan silti hyvät. Kun en löytänyt päälle mahtuvia shortseja edes kaupoista, kiikutti mies omat caprinsa mulle – ja vaikka nauroin, olin otettu toisen yrityksestä.
Viikoilla kakskyt-jotain sain ihan uskomattomia mustasukkaisuuskohtauksia ilman syytä ja niitäkin mies edes yritti ymmärtää. Totuushan on se, etten ymmärtänyt niitä itsekkään – enkä ymmärrä vieläkään. 
Arpiakin mies rasvaa mielellään, kun omat kädet ei yllä enää joka paikkaan.

Ei niin paljon hyvää, ettei jotain huonoakin.
Mies otti aluksi melko raskaasti jatkuvan yksinäisyydentunteeni. Olin yksinkertasesti niin yksinäinen, että teki mieli itkeä aina miehen poissa ollessa, vaikka kyseessä oliskin ollu vaan tunti. Nyt se on jo vähän helpottanut, vaikka mielelläni olisin siliteltävänä ihan jatkuvasti.
Mies on myös joutunut luopuun siitä varsinkin miesten suosiossa olevasta taikajuomasta eli oluesta. Ihan muutamat sallin viikossa, mut ennen paljonkin kerralla juoneelle köriläälle näinkin radikaali päätös oli asia, mistä tuli riidan poikasta ja usein.  
Monen vuoden menemisen sijaan piti totutella vauvan odottamiseen ja isäksi tuloon. Nyt kun miestä kattoo ja kuuntelee sen puheita ”penskasta”, en voi sanoin kuvailla kuinka ylpeä oon. Mulla on käyny ihan pirun hyvä tuuri.

Ja tässä vaiheessa on pakko näyttää isoa peukkua niille naisille, joilla ei ole käyny näin hyvää tuuria tai se kainalopaikka on jäänyt kokonaan syystä tai toisesta saamatta. En osannu kuvitellakkaan kuinka raskas prosessi henkisesti tää raskausaika on, enkä uskalla edes miettiä kuinka hermoja raastavaa se olisi yksin.