Juuri kun kerkesin hehkuttamaan kuinka hyvin koira suhtautui vauvaan, tuli takapakkia. 

Ei agressiivista tai muuten hälyyttävää käytöstä, mutta ärsyttävää ja turhauttavaa. Melkeinpä hermoja raastavaa. 

Koira vahtii vauvaa kuin omaansa. 

No joo, ei kuulosta kauhean pahalta. Mutta jo valmiiksi neuroottisen narttukoiran vahtimiseen on pakko puuttua heti. Nyt vaan kun tietäisi miten.

Liiallinen vahtiminen ilmenee mm. näin:

Meillä on koirahaamu. Missä ikinä vauvan kanssa ollaankin, koira on mukana. Vaippoja vaihtaessa pyörii jaloissa, nukuttaessa vahtii pinnasängyn alla ja sohvalla istuu jämähtämättä sopivalla etäisyydellä. Ah-dis-ta-vaa.

Vauvan itku on ihan ok. Koiran jatkuva vinkuminen ei ole. Se hajottaa enemmän, ku yö- ja aamuheräämiset plus valvomiset tähän mennessä yhteensä. Ihan vuorokauden ympäri jatkuvaa ulinaa, mikä ei lopu millään. Ei huoneesta eristämisellä, huomiotta jättämisellä, huomion antamisella tai pää punasena huutamisella.

Jatkuva katse kohti vauvaa tai vaihtoehtoisesti jatkuva tarkistuskäynti vauvan luona. Pienikin pihahdus tai inahdus vauvan suunnalta, niin koira on salamana paikalla. Ulkona tekee enää äkkiä vain hätänsä tästä syystä.

+ En tiedä liittyykö asiaan, mutta oletan liittyvän; Yölliset mielenosotuspissat. Luonnollisesti sisälle.
Tietää tekevänsä väärin ja narahtavansa samantien oman neuroottisuuteni takia (= tarkka kuulo ja pakkotarkistus epäilyn ilmaantuessa) sekä pääsevänsä rangaistukseksi pariksi tunniksi jäähylle kylpyhuoneeseen heti torujen jälkeen. Mutta ei. 
Ja näitä kausia on ollut ennenkin mistä milloinkin, mutta ei koskaan näin kauan. 

. . .

Keskustelupalstoilla samasta aiheesta lukiessani huomasin, että osan mielestä on ihan ylisöpöä kuinka koira pitää vauvaa omanaan ja samat käytösmallit toistuu – ehkä vaan vähän lievempinä. Mitä söpöä tässä muka on? Koira kärsii ja minä kärsin. Tosi inhottavaa.

Pakkohan tähänkin on joku keino olla.