Samaan aikaan, kun intoilen tulevasta vauvastani ja onnellisuuden puuskissani laittelen ”tänään ostin pienelle” -kuvia blogiini, kohtaavat jotkut pariskunnat jossain pelottavia ja toinen toistaan kauheimpia kokemuksia lapsensa menettämisestä.
Vaikka ajatuksena keskenmeno omalle kohdalle on tuntunut kaukaiselta, koki sen hirveyden sukulaiseni tällä viikolla, eikä ajatus tunnukkaan enää niin kaukaiselta. Näitä asioita sattuu, niille ei voi mitään, mutta en silti pysty olemaan miettimättä miksi minulla on oikeus olla äiti?

Raskauden alussa pelkäsin paljonkin ajatusta keskenmenosta. Se meni ohi raskausviikkojen kertyessä. Ja nyt se tuli takaisin, melkein jopa pahempana.
Toisena pelkolistalla on kätkytkuolema. Niitä ei voi ennustaa mitenkään. Yhtenä päivänä pitelet elämäsi tärkeintä olentoa sylissäsi ja toisena päivänä sitä olentoa ei enää olisikaan. 
Pelkään pitäväni etäisyyttä lapseeni synnytyksen jälkeen, kunnes kätkytkuoleman suurin riskiaika on ohi. Jos en pystyisikään suukottelemaan ja lepertelemään, katsoisin vaan ja odottaisin milloin onni elämästäni viedään pois.

Jos näistä kauheuksista toinen sattuisi omalle kohdalleni, ajaisin melko varmasti kaikki läheiset ihmiset elämästäni pois. Sulkisin facebook-tilini ja puhelimeni. Makaisin pimeässä huoneessa ja ehkä hoitaisin koiran perustarpeet. Ehkä. Ja tämän takia olen enemmän kuin ylpeä ihmisistä, jotka menetyksen jälkeen tekevät toisin. Yrittävät edes jatkaa elämäänsä.

En ole vieläkään pystynyt lähettämään sukulaiselleni osanottoja. En tiedä miten sen tekisin ja millä sanoilla. Mitkä sanat riittävät korvaamaan pienen elämän? Poden huonoa omaatuntoa, koska olen raskaana. Olisin se, joka laittaa ei-niin-vilpittömän viestin mukamas tuntien empatiaa, vaikka intoilee omasta tulevasta vauvastaan, mokoma akka. 

(kuva googlen kuvahausta)