Tupakkalakko

Nyt se tapahtuu. Nyt kerron sen täällä. Nyt minut saa kivittää hengiltä.
Olen tähän asti polttanut tupakkaa, vaikka olen raskaana. Ja päätin pitää asian salassa blogissani, niin kuin muuallakin. Suurimmaksi osaksi sen takia, että poden asiasta hirveitä omantunnontuskia ja osaksi sen takia, ettei minua tuomittaisi tai leimattaisi huonoksi äidiksi. 
Ensimmäisessä neuvolakäynnissä töksäytin asian ulos suustani ennen kuin sitä edes kysyttiin ja neuvolantäti oli ihmeissään vuodatuksestani. Olin varma, että saan ”p*ska äiti” – tatuoinnin otsaani. En saanutkaan. Minua ymmärrettiin. Se oli shokki.

Joka paikassa kehotettiin vähentämään ja niin teinkin – se toimi kolme päivää. Lähipiirini kertoi kuinka paljon he saivat vähennettyä tai kuinka helposti he saivat lopetettua polttamisen. Yritin muutaman kerran olla kokonaan ilman ja se toimi 18 tuntia. Muutuin itkeväksi hermoraunioksi. Tajusin kuinka koukussa nikotiiniin olen.

Otin mieheltäni moraaliset saarnaukset vastaan päivittäin, kuinka en anna lapsellemme happea. Otin ne oksettavat katseet vastaan, kun oksettavasti poltin julkisella paikalla. Vedin kovalla työllä sen ystävällisen hymyn naamalleni, kun hain lähikaupasta tupakkaa, missä henkilökunta tietää raskauteni, vaikka olisin halunnut vajota maan alle. Pystyin lukemaan kaveripiirini ilmeistä totuuden, vaikka he kuinka sanoivat polttamiseni olevan ”ok”. Jatkuvasti oli olo, että ihmiset tuijottaa.

11,5h polttamatta nyt. Ja nyt se onnistuu. En mene autoon, koska se oli röökitemppelini, missä pystyin piilottamaan mahani ja nauttimaan L&M punaiseni. En pyydä tupakoivia ystäviäni pariin päivään kylään. En keitä kahvia, koska pelkkä kahvin tuoksukin saa kroppani huutamaan nikotiinia. En aio katsoa ohjelmia tai elokuvia, missä tupakoidaan (hyvästi sinkkuelämää..). Aion esitellä mahaani ylpeänä koiran kanssa lenkillä, tuoksua neuvolassa siltä, miltä kuuluukin ja nukkua pari päivää putkeen, että pääsen pahimpien nikotiinivajausten yli. Tästä se lähtee.