Perpetua

Ystävä pyysi mukaan Show them a Theologian 2013 -kampanjaan somessa,  eli siinä ideana on kertoa yhdestä teologista, joka on tehnyt vaikutuksen. Valinta oli minulle helppo, minuun vaikutuksen on tehnyt Perpetua, joka tosin meillä Suomessa on vähän tunnettu.  Hän oli tietääkseni ensimmäinen naisteologi, jonka kynästä on jäänyt meille pysyvä muisto.

Perpetua oli 22-vuotias kuollessaan n. 203 jKr. Hän oli rohkea nuori nainen, pienen lapsen äiti Karthagosta, Pohjois-Afrikasta. Tiedämme hänestä, koska hänestä on jäänyt jälkeen hänen päiväkirjansa, Perpetuan päiväkirja. Hän oli ylhäisönainen ja aikakautensa tapojen mukaan hänellä oli myös orjatar, Felicitas. Heidän kertomuksensa oli varhaisessa kirkossa suuressa arvossa, ja jos jaksat lukea eteenpäin, saat tietää miksi näitä nuoria naisia arvostettiin jo silloin.

Perpetuan teksti on hänen itsensä kirjoittama. Se kertoo hänen vankeusajastaan ja näyistä. Yleensä kautta kirkkohistorian kirjoitukset ovat olleet miesten käsialaa. Miksi tämän nuorennaisen teksti on pidetty niin merkittävänä, että voimme siitä yhä tänä päivänä kerrata?

Se kertoo tavallisesta kaltaisestamme nuoresta naisesta, joka eli epätavallisessa oloissa. 200-luvun alussa keisari Severus hallitsi Rooman valtakunnassa. Se oli aikaa, jolloin kristittyjä vainottiin hirvittävällä tavalla. Tällä kertaa vangituksi joutuivat viisi katekumeenia (vasta kristityksi kääntyneitä kasteoppilaita), joiden joukossa olivat myös Perpetua ja Felicitas Karthagossa vuonna 203. Tuolloin Perpetua oli vasta 22-vuotias parin kuukauden ikäisen poikavauvan äiti. Felicitas, hänen palvelijansa ja uskonsisarensa oli samaan aikaan kahdeksannella kuukaudella raskaana. Perpetuan isä pyysi tytärtään pelastamaan itsensä sekä lapsensa elämään luopumalla uskostaan. Vastoin kaikkea totunnaista, Perpetua pysyi järkähtämättömänä uskonsa kannalla. Hän sanoi isälleen:
”Näetkö tämän vesiastian, voiko sitä kutsua muuksi kuin se on? En myöskään minä voi kutsua itseäni muulla nimellä kuin omallani, olen kristitty.”

Severuksen rintakuva

Sen vuoksi Perpetua ja muut katekumeenit tuomittiin kuolemaan. Perpetua sai ennen vankilaan siirtämistä kristillisen kasteen. Kun sitten Perpetua oli vankilan kaameissa oloissa, häntä kidutti huoli hänen rintalapsestaan. Kuitenkin vankilassa palvelevat diakonit saivat lahjotuksi vartijan niin että tämä siirsi naiset vankilan paremmalle puolen. Näin Perpetua saattoi imettää lastaan, joka oli jo käynyt nälästä voimattomaksi. Hän sai oikeuden pitää pienokaista luonaan. Tämä oli hänelle suuri lohdun aihe, sillä hän kirjoittaa, että ”vankilasta muodostui minulle äkkiä kuin palatsi, jossa halusin olla enemmän kuin missään muualla”.

Perpetualla oli myös veli, joka oli myös katekumeeni. Koska veli oli huolissaan sisaren kohtalosta, hän neuvoi sisartaan pyytämään Jumalalta näkyä siitä, mitä hänelle oli tapahtuva. Perpetua sai ensin näyn, jossa korkeat, kapeat tikapuut kohosivat taivaaseen. Niiden juurella väijyi lohikäärme. Perpetua astui näyssä pelotta pedon päälle ja saaden siitä ensimmäisen askelman lähti kiipeämään ylöspäin.

Perpetua kertoo päiväkirjassaan: ”Näin suunnattoman puutarhan, jonka keskellä istui kookas harmaatukkainen mies paimenen puvussa lypsämässä lampaita. Hänen ympärillään seisoi tuhansia valkopukuisia hahmoja. Mies kohotti päätään, katsoi minuun ja sanoi: ”Teit oikein kun tulit, lapseni.” Hän kutsui minut luokseen ja antoi minulle suullisen lypsämäänsä maitoa. Otin sen yhteenliitettyihin käsiini ja join sen. Ympärilläni seisovat sanoivat: ”Amen.” Tähän ääneen heräsin, suussani maistui vielä makealta. Kerroin näyn veljelleni ja ymmärsimme että osanamme oli kärsimys eikä meillä ollut tässä maailmassa enää mitään toivoa.”

Perpetuan rakastava isä koetti useasti saada tytärtä luopumaan uskostaan ja varmasta kuolemastaan. Sitten hän kieltäytyi tuomasta Perpetuan vauvaa enää äidilleen vankeuteen. Perpetuaa huojensi näissä kärsimyksissä tieto, ettei vauva enää kaivannutkaan hänen rinnoilleen. Isä teki kuitenkin kaikkensa, kääntääkseen tyttärensä pään takaisin maallisiin perhe-elämän kuvioihin.

Vankeudessa Perpetua sai useita näkyjä, jotka lohduttivat ja vahvistivat muitakin kristittyjä heidän odottaessaan mitä tuleman pitää. Kristittyjen voima ja yhtenäisyys liikutti myös vankilan johdossa olevan kunnioittamaan heitä. Pudens kääntyi heidän vaikutuksestaan kristityksi. Vankien kohtelu koheni.

Koska Roomalainen laki kielsi raskaan olevien naisten telottamisen, Perpetuan ystävä Felicitas suri, ettei hän raskautensa vuoksi voinut osallisua muiden marttyyrien kärsimyksiin. Hän koki rukousvastauksena sen, että hän vankilassa ollessaan synnytti tyttären, jonka sitten antoi adoptoitavaksi.

Vastoin kaikkea Perpetua ja Felicitas menivät Kisapäivänä amfiteatteriin iloisesti, kuin matkalle, jonka päämääränä on taivas. Perpetuasta kertova marttyyrio kuvaa hänen viimeisiä vaiheitaan. Hänen kasvonsa loistivat hänen kulkiessaan ja hän lauloi psalmia. Hän oli levollinen kuin Kristuksen puoliso ja Jumalan rakastama.

Ensiksi areenalle heitettiin kolme miesmarttyyria, Revocatus, Saturnius ja Saturus.
Yksi heistä lohdutti vastakääntynyttä vankilan johtajaa: ”Hyvästi! Muista uskoa ja muista minua. Älä anna tämän hämmentää vaan anna sen vahvistaa mieltäsi.”
Sitten oli nuorten naisten, 22-vuotiaan Perpetuan ja Felicitaksen vuoro. Heidät pantiin taistelamaan raivokasta lehmää vastaan, joka edusti heidän sukupuoltaan.Lehmä paiskoi Perpetuaa ilmaan ja tämä kaatui maahan. Felicitas osoitti jalouttaan nousemalla nopeasti ja kiinnittämällä irti päässeen tukkansa hiussoljella. Hän auttoi palvelijansa Felicitaksen jaloilleen. Siinä vierekkäin seisoessaan kansan julmuus tyyntyi. Naiset kutsuttiin Voittajien portille, jonka luona Perpetua sai hyvästellä veljensä ja katekumeeni toverinsa. Viimeisinä sanoinaan hän rohkaisi heitä: ”Pysykää lujina uskossa ja rakastakaa toisianne älkääkä horjuko kärsimyksissämme.”

Sitten eläimen hyökkäyksestä selvinnyt kaksikko määrättiin teloitettavaksi. Viimeiseksi naiset vaihtoivat ystävyytensä ja lähestyvän kohtalonsa merkiksi rauhan suudelman. Kerrotaan, ettei hermostunut gladiaattori kyennyt tappamaan Perpetuaa, ennen kuin tämä itse antautui miekan edessä, ohjaten sen kurkulleen.

Mitä tästä ajattelen? Ajattelen, että Perpetua ja Felicitas olivat poikkeuksellisen rohkeita naisia. Uskon, että he saivat Pyhältä Hengeltä voiman taistella uskonsa vuoksi. Omassa voimassaan noin raakalaismaista kohtelua tuskin kestäisi.

Eräs varhaiskirkon kristitty martyyri kirjoitti, että ”marttyyrien veri on siemen”. Vainot päättyivät aikanaan ja tuli aika, jolloin kristittyjen usko nousi Rooman valtakunnassa valtion uskon asemaan. Moni kristitty toimiikin tänään kuin kärsimykset eivät kuuluisi heidän elämään milläänmuotoa. On hyvä, että olemme saaneet elää rauhallisia aikoja. On hienoa, että me saamme uskoa ja kasvattaa lapsemme uskomaan. Mutta emme tee sitä vain tätä elämää vaan iankaikkisuutta varten.

”Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka suuren laupeutensa mukaan on uudestisynnyttänyt meidät elävään toivoon Jeesuksen Kristuksen kuolleistanousemisen kautta,

turmeltumattomaan ja saastumattomaan ja katoamattomaan perintöön, joka taivaissa on säilytettynä teitä varten, jotka Jumalan voimasta uskon kautta varjellutte pelastukseen, joka on valmis ilmoitettavaksi viimeisenä aikana.

Sentähden te riemuitsette, vaikka te nyt, jos se on tarpeellista, vähän aikaa kärsittekin murhetta moninaisissa kiusauksissa,
että teidän uskonne kestäväisyys koetuksissa havaittaisiin paljoa kallisarvoisemmaksi kuin katoava kulta, joka kuitenkin tulessa koetellaan, ja koituisi kiitokseksi, ylistykseksi ja kunniaksi Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä. (1.Piet. 1:3-7).

Meitä kehoitetaan muistelemaan pyhien ja todistajien suurta joukkoa ja panemaan pois kaikki, mikä painaa ja synti, joka meidät tähän maailmaan kietoo.

Perpetua ja Felicitaksen kävi iankaikkisuuden mittakaavassa kuitenkin hyvin, vaikka tässä ajassa he menettivät kaiken. He ovat voittajina perillä, sillä he säilyttivät uskonsa. Jos murehdimme heitä, unohdamme, että olemme itse vielä matkalla. Jos pidämme itseämme onnekkaina, olemme kuitenkin vielä alttiina monille houkutuksille. Laulussa sanotaan, että olemme telttaretkellä. Kristityn pysyvä paikka on taivaassa, jossa ei ole kyyneliä, ei yötä eikä mitään tuskaa. Siitä kaikesta muistutti minulle Perpetua, nuori nainen ja äiti 200-luvulta, päiväkirjassaan.

kuvat:
Severuksen rintakuva: Wikipedia

Perpetua: http://www.stperpetuaparish.org/perpetua.php