Uutta ajattelua edustaa inkluusio, joka merkitsee erityistä tukea tarvitsevan oppilaan sijoittamista normaaliryhmään tai normaaliopetukseen päiväkodissa tai koulussa. Uusi lapsen hyväksi tarkoitettu kasvatusajattelu voi myös epäonnistua pahasti. Siitä kertoo esimerkiksi tämänpäivän Ilta-Sanomat, jossa on kuvaus ekaluokkaluokkalaisesta Kaaposta, joka vietti ”konttorissa” kaksi koulukuukautta.  Äskettäin lehdessä kerrottiin päiväkodin puolelta lapsesta, jota oli nukutettu painopeitto päällä. Tämän toiminnan tarkoituksena oli hoitajien mukaan rauhoittaa levotonta lasta. Lasten vanhemmat puuttuivat asiaan, kun saivat tietää käytännöstä ja samalla selvisi, miksi lasta oli alkanut vaivata puutuivat jalat. Muuttunut tilanne kentällä edellyttää parempaa koulutusta ja sitä, että vanhemmat ovat itse herkästi kuulolla ja hereillä lapsensa voinnista ja heidän kasvatukseen liittyvistä ratkaisuista. Sillä näissä ylilyönneissä kasvattajien tilapäisiksi aikomista asoista onkin muodostunut arjenkäytäntöjä, jotka voivat muuttua lasta sosiaalisesti tai terveydellisesti vahingoittaviksi liian pitkään jatkuessaan.  Minusta on huolestuttavinta, että nämä ammattilaiset perustelevat käytäntöjään ihan normaaleiksi. Miltä aikuisista itsestään tuntuisi, jos tämä normaalius olisi osa heidän omaa elämäänsä? Kuinka moni aikuinen tykkää nukkua haulipeiton alla ja haluaa tulla eristetyksi työkavereistaan?Omasta mielestäni tällaiset keinot ovat äärimmäisiä, enkä ole niihin koskaan törmännyt omassa elämässäni, joten minun on vaikea pitää erityiskeinoja normaalina kasvatuksena.  En silti pidä inkluusiota ylipäänsä nurjana ajatuksena. Oikein toteutettuna ja resurssit tasapainoisesti mietittynä se voi olla hyväkin juttu. Se voi jakaa erityislastentarhanopettajien vastuulla olevan lapsimäärän aiempaa kohtuullisemmaksi ja vapauttaa enemmän apua kohdennettuna yksilöllisiin tarpeisiin ja parantaa lapsen tilannetta ennalta ehkäisevästi.  Jos esimerkiksi kehitysvammainen lapsi sijoitetaan normaaliluokalle, ja luokka kaverit tottuvat erilaisuuteen niin hyvin, että kaikki voivat olla kavereita keskenään, on silloin onnistuttu jossain. Toisaalta lasten erityisyyden kirjo on laaja. Erityistä tukea lapsella voi olla esimerkiksi pitkäaikaissaurauksia kuten diabetestä, epilepsiaa yms, neurolologinen häiriö (ADHD, asperger, autismi yms.), kielen kehityksen häiriöt (dysfasia yms.), puheen kehityksen häiriöitä (esim. änkytys, mutismi) tai laaja-alaisia oppimisen ja kehityksen häiriöitä. Tuntemani erityislastentarhanopettaja tiesi kertoa, että eräs kuulorajoitteinen piti kuurojenkoulujen lopettamista vahingollisena ratkaisuna. He tarvitsevat viittomakielentaitoisia ihmisiä ympärilleen. Tavallisessa luokassa he voivat syrjäytyä, kun kaverit eivät osaa viittoa, eikä vuorovaikutusta synny luontevasti. Haastavana pidän myös sosiaalisen ja emotionaalisen kehityksen häiriöistä kärsiviä lapsia. Suuressa ryhmässä tai koululuokassa järjestyshäiriöt vievät kohtuuttoman paljon aikaa muulta ohjauksesta ja ovat poissa muun ryhmän ohjauksesta. Omassa kunnassani on panostettu pienryhmiin päiväkodeissa, joten kun lastentarhanopettajalla on henkilökohtaisesti valvottavana 7 lapsen ryhmä, on helpompi antaa yksilöllistä tukea niille, jotka sitä tarvitsevat.