Tabu

Olen huomannut, että tälle ajalle on leimallista sellaisten asioiden käsittelyn torjuminen julkisuudesta, johon liittyy jotakin pahuutta.  Lastenkulttuurissa se näkyy esimerkiksi siinä, että kun ennen saduissa noidat olivat niitä pahiksia, jotka työnsivät lapset uuniin, niin nyt mörötkin ovat kilttejä ja pyörivät kesysti lasten kanssa piirileikkiä. Kaikessa on tietty turvallinen perusmeininki, mikä liittyy elämän synkkään puoleen ja sen julkiseen käsittelyyn. Noidat ovat nykyisin kilttejä ja vaarattomia, sudet ovat kivoja ystäviämme. Onneksi!

Seurasin kuluneella viikolla TV keskustelua, jossa  puhuttiin siitä, miten kristityt lääkärit ovat pyytäneet omantunnon vapautta kieltäytyä  sikiöiden lähdettämisestä. Siinäkin perussyy, miksi tällaista poikkeuslupaa ajatellaan mahdottomaksi sallia kenellekään liittyy asian mustiin, käsittelemättömiin puoliin. Nuorelle äidille voisi tulla siitä lisätaakkaa, jos häntä hoitava lääkäri kertoisi siirtävänsä potilaan omantunnon syistä jollekin toiselle. Asia nähtiin niin, että aborttia harkitseva äiti tarvitsee kaiken sen tuen, minkä terveydenhuoltohenkilöstö voi asiassa antaa. Jos joku kieltäytyisi tästä toimenpiteestä, se saattaisi lisätä henkilön syyllisyyttä asiankäsittelyssä. Se olisikin itseasiassa syyllistävää toimintaa.

Syyllisyys, se on siis se aikamme uusi paha, joka pitää torjua, tehdä hajuttomaksi ja näkymättömäksi. Ketään ei saa syyllistää! Syyllistäminen rikkoo ihmistä joka tarvitsee kaiken tukemme. Syyllistävä puhekin on jo pahasta ja pitää nopeasti siirtää syrjään julkisesta keskustelusta. Kysynkin, onko tässä yksi aikamme tabuista, asioista, jotka tulee torjua ja eristää?

Viikolla on keskusteltu MOT-ohjelmassa käsitellystä Pirkko Jalovaaran toiminnasta luterilaisessa kirkossa. Jälleen tässä toistuu sama teema, Pirkon toiminta on tuomittavaa ja sen poistamista kirkosta ehdotetaan, koska Pirkko auttaessaan ihmisiä rukouksissa tulee syyllistäneeksi heitä. Hänen on sanottu toimineen niin, että hän on joissakin tapauksin maininnut, että ihminen on demoonien vaivaama, ja sitten rukoillut näiden ihmisten puolesta. Ajatus siitä, että joku voisi olla riivattu, on täysin tuomittavaa, vanhanaikaista ja siksi se täytyy torjua. Mieluummin annamme apuahakevalle ihmiselle jonkin latinankielisen sairausnimikkeen ja suljemme hänet sairaalaan. 

Pahuus. Sitä ei saisi olla, siitä saa puhua vain uutisissa ja sillä saa toisinaan myydä lehtiä ja kirjoja. Se sopii viihteeksemme ja elokuviin. Sitä voidaan käsitellä taiteessa. Sitä sopii kauhistella, mutta jos joku tuo pahuuden päivänvaloon, se on syyllistämistä. Sitä kaikkein vähiten tämän ajan ihminen haluaa ja sietää. Ihmisen syyllisyys on sen vuoksi neutralisoitu. Se on marginalisoitu. Se on määritelty monin tavoin -sairaustilaksi, joka nimetään monin eri nimin, tautiluokitusten lisäksi on se kategorisoitu rikosnimikkeiksi. Joku tekee rikoksensa täyttä ymmärrystä vailla. Ymmärrys on se uusi ihmisyyden mitta, jolla arvoamme mitataan. Jos rikoksen tekijä määritellään syyntakeettomaksi, hän saa joko lievemmän rangaistuksen tai hänet suljetaan sairaalahoitoon. Ikäänkuin pahuus olisi sairaus, jonka lääkärit voivat lääkitä terveeksi, tai ainakin hillitä ja rauhoittaa pois näkyvistämme ja tietoisuudestamme. Yleensä vain syylliseksi tunnustautuva tuomitaan, raskaimman mukaan. 

Neutraalius ja ymmärtäminen kuuluvat nyt julkiseen ja hyväksyttyyn ilmapiiriin. Kaikenlaisten asioiden neutraaliksi tekeminen on  julkisen ymmärtämisen tavoite. Onnistummekohan tässä projektissa? Saadaanko ihmisen omatunto hiljaiseksi näillä toimenpiteillä? Muuttuuko musta valkoiseksi vai tyydymmekö tasaiseen harmaaseen?

Kun aborttia harkitseva nainen sallii päätösvallan käytön asiassaan ainoastaan ja vain itselleen, se perustuu ajatteluun, jossa omantunnon pistelyä ei saa tehdä näkyväksi ja tuoda tietoisuuteen. Sen mainitseminenkaan, että asiaan liittyisi jotakin tämänsuuntaista on torjuttavaa ja julkiselle keskustelulle halutaan laittaa piste kieltämällä yksilöllinen ajattelu – kaikilta muilta osapuolilta kuin äidiltä itseltään. Äiti on potilas. Kyllä äiti tietää, mikä hänelle itselleen on kaikkein parasta.

Vain äiti saa päättää kehostaan, syrjäisiin se ei kuulu. Unohdetaan tietoisesti tai torjutusti se tosiasia, että gynegologi, lääkäri ja sairaanhoitaja voivat myös olla jonkun äitejä. Heillä on ehkä virkaansa astuttua ollut sellainen lääkärinvakaumukseen liittyvä pohdinta, että he haluavat suojella työllään elämää. Mutta kun puhutaan siitä, mikä on elämää, aborttia hakeva äiti näkee vain oman elämänsä. Sitä tulee suojella.

Onko lähipiirissäsi yhtään äitiä, jonka toivottu lapsi on kuollut kohtuun ennenaikaisesti? Onko hänelläkin lupa surra menetettyä elämää? Oliko elämää ennen elämää? Saako hänen tunteensa tilaa tulla kuulluksi? Tunteet ne ovat kaikilla. Mutta kenen tunteet määrittävät todellisuuttamme? Onko kollektiivinen syyllisyytemme helpompi kantaa?

Sairaala. Korjaako se lopulta kaiken syyllisyytemme ja sen voimakkaan pahuuden jota maailmassamme esiintyy? Kuka keksisi sellaisen pillerin, joka parantaisi meidät kaikista ikävyyksistä? Edes syyllisyydestä?