Purrkeleen alku
Olen myöntänyt sen jo itselleni, sekä lähimmilleni, olen kissanainen. Ja ärsyttävä sellainen. Tykkään postailla sosiaaliseen mediaan kuvia kissoistamme, jakaa niiden kommellukset ja kehuskella kuinka ihania naukujia meillä on. Olen kuin äiti, joka kehuu lapsiaan. Ja sehän on ääneen sanomaton totuus, ettei sellaista selväjärkinen kaveri jaksa katsella. Jos sellainen selväjärkinen kaveri on ollut fiksu – se on piilottanut päivitykseni, lopettanut seuraamiseni Twitterissä, Google+ssa sekä kaikkialla muualla, ja siirtynyt keskustelemaan jostain fiksummasta kuin kissoista. En seuraa kaverilistojani orjallisesti, joten lienee jäänyt huomaamatta, jos joku kissamaisuuksien melskeessä on poistanut minut rakkaista lähimmistään internetin uumenissa.
Hei hei vaan, koska minä haluan jutella kissoista. Instagramista tuli kanava, jossa jaoin vapaasti kuvia, joilla en halunnut vaivata ystäviäni muilla somekanavilla. Mutta tietäähän sen ettei se riittänyt. Piti päästä jakamaan enemmän. Tein Facebookiin ryhmän, johon kissoista, ja tietenkin meidän kissoistamme, kiinnostuneet kaverini ja tuttavani saivat liittyä. Lisää kuvia, linkkejä kissanaisille sopivista vaatteista, kissanaisten jutuista.. Olin mukana myös muissa ryhmissä joissa juteltiin kissanäyttelyistä ja sen sellaisesta. Koin kuitenkin että sanani olivat liian tarkkaan valittuja, enkä uskaltanut sanoa mitä mieleni teki. Ajatuksissa virisi blogi, jota kirjoittaisin puolianonyymisti.
Vanha blogini ei palvellut kissamaisia tarkoitusperiäni, joten tässä on uusi uljas Purrkele. Kaikki nätit bloginimet olivat varattu. Ja jos totta puhutaan, niin joskus olen sosiaalisessa mediassa vihapäissäni tarjonnut jotain kissaraukkaa lapasaineiksi, joten Purrkele kuvannee hyvin meidän elämää. Kissanaisena eläminen ei mielestäni tarkoita sitä, että olisin valmis hyväksymään kaikki karvapylleröidemme pelleilyt, vaan niille saa sähistä ja näyttää paikkaansa.
En koskaan kuvitellut kuvaavani itseäni kissanaiseksi, mutta näin siinä on käynyt. Se oli alkuun kuin kivulias kuiskaus muiden suusta, sen jälkeen itsensä vähättelyä (”enhän minä nyt sentään ole kissanainen – sellainen nimike pitää ansaita”) ja lopulta ylpeyttä. Sekä hienoista välinpitämättömyyttä; nimittäin kissankarvoista. Joten nautitaan siitä!