Olimme vastikään ihastuttavan nuoren parin häissä ja tutustuimme ennakkoluulottomasti Itämeren yli hääjuhlaan saapuneisiin sukulaisiin. Keskustelimme niinkin arkisista asioista kuin missä asumme, onko meillä lapsia, millainen koti ja tietenkin jaoimme muistoja nuoren parin lemmikeistä. Tietenkin pääsin ylpeänä mainitsemaan keskustelu lomassa meidän kissapalleroistamme. Samassa hetkessä yksi vieras kavahti minusta kauemmas ja ilmoitti olevansa todella allerginen kissoille. Yksikin karva ja hän pääsisi hengestään. Toki olimme olleet jo sillä paikalla noin kolmekymmentä minuuttia, joten rauhoittelin ettei kuolema varmaankaan tule korjaamaan tätä vanhempaa herrasmiestä. Olimmehan jättäneet kissat kotiin ja karvat teippirullaan. 

Mutta ainahan niitä karvoja on. Kaikkialla. 

Imuri huutaa hoosiannaa ja teippirullat loppuu aina kesken. Sohvan ja muita pintoja siistin nihkeällä sienellä ja toivon vain parasta että edes kerran saisin painaa pääni kissankarvattomaan pielukseen. Mutta tosi asiat tosi asioina (toivottavasti giffi toimii). Mutta elämä on! Joko meillä hinkataan karvoja hulluna, niin ettei mielenterveys säästy, tai eletään tilanteen kanssa, että kissoja on ja niistä nyt vaan lähtee koko ajan karvaa. Vaihtoehtoja olisi, mutta kaikista en ole kiinnostunut. Kuten luopumaan kissoista. 

Mutta jotta kissamaisten ihmisten elämä voisi olla helpompaa, tässä vinkki karvattomampaan elämään! Irtokarvoista eroon!