Ladataan...
Puuroa tukassa

 

Kapistus suoraan helvetistä. Pieni esine, joka saa öisin pojan vallankahvaan. Pikku pirulainen, joka laittaa minut heräämään öisin 10 minuutin välein. 

TUTTI!

Jakaako kukaan ärsyyntymisen tunteita tuota äänenvaimenninta kohtaan? Meillä sen avulla nostetaan volat kaakkoon ja laitetaan allekirjoittanut tanssimaan marionettinuken lailla. 

KOPS on tällä hetkellä ääni, jonka kuuleminen saa minut ensin raivon partaalle, sitten masentumaan ja lopulta turtumaan. Kun tuon nasevan kopsahduksen kuulee monta kertaa yössä alkaa epätoivo pikkuhiljaa hiipiä peittoni alle. Kun monen tunnin ajan ojentaa lapselle tuttia uudelleen ja uudelleen niin lyhyin väliajoin, ettei edes ehdi käydä unessa, alkaa toivo pikkuhiljaa hiipua.

Kysymys kun ei ole siitä, että tutti olisi hukassa ja sitä huudettaisiin. Pointti on kiinnittää huomio tutin avulla tipauttelemalla sitä järjestelmällisesti niin että minun on pakko lopulta huomata poika ja nostaa hänelle tutti.

Mies nukkuu yönsä sikeästi onnellisen tiedottomana tuttidilemmasta. Kadehdin ihmistä, joka ei herää vaikka lyömäsoitinryhmä olisi rantautunut makuuhuoneeseen.

Näin meillä on nyt menty useampi yö, enkä edes oikein tiedä aamulla mihin aikaan itse todellisuudessa herään. En ainakaan sillä kellonlyömällä kun nousemme ylös. Tutti oli vauva-aikana suuren suuri helpotus, mutta nyt kun kolkutellaan ensimmäistä vuotta siitä on tullut pojan peliväline. 

Olenkin siis alkanut miettimään kokonaan tutista luopumista. Poika ei missään nimessä tarvitse tuttia enää turvakseen, sillä hän on valikoinut unikaverin itselleen. Imemisen tarvekin on jo lähes menneen talven lumia ja kapistuksesta on huomattavasti enemmän haittaa kuin hyötyä. 

Mutta mitä tapahtuu tutista luopumisen jälkeen? Onko yömme entistäkin raastavampia, kun ei ole tuttia mitä antaa pojan ryhtyessä yöllä huutamaan? Huudetaanko meillä sitten yöt läpeensä, eikä "vain" kymmenen minuutin väliajoin? 

Nimimerkillä lapsen tossun tutin alla. 

Ladataan...
Puuroa tukassa

Pojan alkutaival ei ollut ruusuinen, sillä hänellä todettiin wpw-oireyhtymä kaksiviikkoisena. Veimme hänet tietämättömyyttämme ensiapuun viimetingassa. Kauhun hetkiämme voi lukea täältä

 

Mutta tänään kun katson kuopustamme näen reippaan, hymyileväisen, lujatahtoisen, lähes ensimmäisen vuotensa jo selättäneen hurmaavan pienen miehen. Viimeksi kirjoitin hurmurimme 6kk kuulumisia, jotka löytyvät täältä.

R (kuopuksemme) on mitä sympaattisin persoona. Herkkä nauramaan ja herkkä itkemään. Pienen pieni ele saa hänet nauramaan suureen ääneen ja surullinen sävelmä jossain laulussa itkemään valtoimenaan.

R rakastaa kaikenlaista  mahdollista huomiota ja osaa myös kerjätä sitä. Hän on todella utelias ja touhukas. Paikoillaan hän ei malta pysyä kuin pieniä hetkiä kerrallaan. R on myös vilkas ja äänekäs, kuten siskonsakin.

R on mammanpoika. Roikkuu joka tilanteessa äitin helmoissa punteissa. 

R kiipeilee.. kaikkialle. Hän tulee myös alas varmoin liikkein jalat edellä. Jos eteisen portti jää auki, R on viivana portailla matkalla yläkertaan vekkulimainen virne kasvoillaan. 

R tyhjentää lelukopat suurieleisellä "varokaa päitänne" heittelytekniikalla. Kuppien ja kippojen täyttäminen ihan millä vain käden ulottuvilla olevilla tavaroilla on kova juttu. 

R liikuttelee autoja pitkin lattioita päästellen samalla sellaiset pärinät, että lähellä olijat saavat kuolasuihkun päälleen. Usein auton tilalla käsissä tutkittavana on myös parittomia sukkia, jotka kulkeutuvat ympäri kotia.

R tykkää sotkea siskon leikit ja repiä tavaroita tämän kädestä. R osaa myös antaa tavaroita ja vaatia niitä itselleen.

 

 

R SYÖ! Ei itse lusikalla vaan käsillään varmoin ottein samalla kun minä syötän. Aiemmin mentiin alakäyrillä koko ajan, mutta nyt hänestä on kuoriutunut oikea kulinaristi, joten tyylillä ei niin väliä. 

R tahtoo ja ei tahdo. Hymypojan tittelistään huolimatta herra osaa kyllä ilmaista tahtonsa. Huitaisemalla lusikan kädestä, kiljumalla korvia viiltävästi, huitomalla käsiään, murisemalla tai repimällä toisten hiuksia..

 

 

R osaa olla oikea kiusankappale. Hymy huulillaan vahingoniloinen pilke silmäkulmassaan lähestyy ja ottaa kunnon tukon hiuksia pieneen kouraansa. Kieltäminen saa pojassa aikaan innostuksen ja hymyn. Ei kun uudelleen repimään.. ja uudelleen ja uudelleen. Uusi juttu on myös hampaiden testailu meidän kinttuihin. 

R ottaa askelia päivä päivältä enemmän ja varmemmin. Kontaten meno on niin vauhdikasta, että perässä saa välillä ihan juosta. Paikoillaan ei pysytä juuri ollenkaan.

R osaa sanoa muutaman sanan, kuten lamppa (lamppu), Kissssssi (kissa), äiti, shiishii (isi),  Lapa (pikku kummitus lapanen), vaava, tyttö, paappa (muumi), pippa (pippeli), tutti, tippu, heppa. Muuten sujuvasti juttelee höpöttelee omia omalla tyylillään.

R rakastaa kissoja. Meidän kissaa, kissoja kirjoissa, kissoja mainoksissa, lelukissoja, koiria, jotka ovat hänestä myös kissoja, kissojen maukumista ja jo itsessään sanaa kissa.

R ilahtuu vedestä. Kylvystä ja käsien pesusta. Pelkkä veden laskeminen saa joskus hymyn huulille. 

R on kovasti kiinnostunut ihmisen anatomiasta. Poikalasten vanhemmat ainakin luultavasti ymmärtävät mitä tarkoitan. :D

R nukkuu ja ei nuku. Jonain yönä 12 tuntia katkeamatonta unta. Useasti kuitenkin herätään puolen tunnin välein itkeskelemään silmät ristissä vasten sängynlaitaa. Eroahdistus on alkanut helpottaa, mutta yhtäjaksoinen nukkuminen takkuaa. Lääkitys voi kyllä aiheuttaa unihäiriöitä.

R ottaa lääkkensä kolmesti päivässä. Se on hänelle arkinen asia siinä missä vaipanvaihtokin. 

R on tehnyt meistä parempia, vahvempia, vanhempia ja ihmisiä. Opettamut arvostamaan terveyttä ja elämää entistäkin enemmän.

 

 

Meidän perheessämme ei siis enää virallisesti ole muutaman viikon päästä vauvaa, vaan taapero. En edes haluaisi sanoa sitä ääneen. Ei vauvaa. Ainakaan toistaiseksi. Tai ikinä. Kuka tietää..

Ladataan...
Puuroa tukassa

Nuo laiskat, itsekeskeiset ja tyhmät naiset, joita kotiäideiksikin kutsutaan. 

Makaavat sohvalla tuijottaen telkkaria nuhjuisissa verkkareissa, roikkuvat tietokoneella, elävät tukien varassa, eivät viitsi käydä töissä saati hiuksiaan harjata. Litkivät pitkin päivää kahvia ja lueskelevat lehtiä. 

Kahden pienen lapsen (11kk ja 2 vuotta) kotiäitinä meinaan aina purskauttaa kahvit (ne joita litkin pitkin päivää) näppäimistölle (juuri sen koneen, jolla aina roikun) kun törmään näihin juttuihin.

En ole tälläytynyt kotona aina parhaimpiini, mutten silti kulje täällä yltä päältä paskaisissa vaatteissa harakanpesän keikkuessa päälaellani. 

Tottahan toki minäkin käytän tietokonetta. Tsekkaan feissarin ja kirjoitan blogia. En silloin kun minulle sopii vaan silloin kun lapsille sopii.

En muista koska olisin viimeksi katsonut mitään telkkarin tarjontaa päiväsaikaan kuin viiden minuutin pätkän alusta, lopusta tai keskeltä. 

Kahvit kylmenevät aina kuppiin. Sitäkään ei tule juotua siis juurikaan.. ainakaan lämpimänä.

Lapseni ovat tällä hetkellä elämäni suola, sokeri, kaneli ja kaikki muut mahdolliset mausteet. Jos on itsekästä haluta nähdä omien lastensa ohikiitävä varhaislapsuus niin tunnustan. Olen itsekäs.  

Harva kotiäiti kasvattaa lapset niin, että sivuuttaa heidät omiin touhuihinsa omien tekemisten tieltä, istuttaa jatkuvasti sitterissä ja jättää vahtimisen sille tasolle, että lapsi on jatkuvasti päällään. Yleisesti katsoen lasten kanssa tehdään ihan niitä samoja asioita kotona, kuin päiväkodissakin.

Meillä leikitään yhdessä, askarrellaan, ulkoillaan, luetaan, kokkaillaan, pidetään mahdollisuuksien rajoissa päivärytmistä kiinni, opetellaan ikävaiheeseen kuuluvia asiota, huolehditaan hyvinvoinnista, hygieniasta, pyritään terveellisiin elämäntapoihin. Eikös juuri näitä asioita lapsi tee ja opettele hoidossakin, kun vanhemmat ovat töissä.

Minulle kotona oleminen ei tarkoita sohvan pohjaa, Ben&Jerry's jäätelöä ja pieruverkkareita. Lähtökohta kotiin jäämiselle on ollut se, että  tahdon itse kasvattaa lapsiani, olla läsnä, opettaa asioita, tukea heidän kehitystään ja antaa heidän elämäänsä sisältöä.

Eikä tämä kaikki ole tosiaankaan helppoa niiden kaikkien uhmakohtausten, pissavahinkojen, jaloissa roikkumisten, raivokohtausten, tiskivuorien, lelukaaosten, sairasteluiden, pyllypesujen, huomion jakamisen ja kaiken muun mahdollisen ohella.

Jokaisen pitäisi saada tehdä omat valintansa lastensa hoitojärjestelyiden suhteen, ilman toisten paheksuntaa. Kunnioitan ihmisiä joilla on pieniä lapsia ja käyvät samalla töissä. Itse en ihan vielä kestäisi sitä erossa oloa. Tai niitä jotka mammaloman jälkeen palaavat heti työntekoon, hyvä valinta sekin, jos itsestään tuntuu oikealta ratkaisulta. 

Muistakaa kunnioittaa muiden valintoja ja ennen kaikkea muistakaa kunnioittaa omia valintojanne!

Kaikki kotiäidit, röyhistäkää rintaanne, olitte sitten pieruverkkareissanne, tukka takussa, kahvikuppi huulillanne tai koneidenne ääressä.

Muistakaa olla ylpeitä ajasta, jonka annatte lapsillenne. 

 

 

 

 

Pages