Kapistus suoraan helvetistä. Pieni esine, joka saa öisin pojan vallankahvaan. Pikku pirulainen, joka laittaa minut heräämään öisin 10 minuutin välein. 

TUTTI!

Jakaako kukaan ärsyyntymisen tunteita tuota äänenvaimenninta kohtaan? Meillä sen avulla nostetaan volat kaakkoon ja laitetaan allekirjoittanut tanssimaan marionettinuken lailla. 

KOPS on tällä hetkellä ääni, jonka kuuleminen saa minut ensin raivon partaalle, sitten masentumaan ja lopulta turtumaan. Kun tuon nasevan kopsahduksen kuulee monta kertaa yössä alkaa epätoivo pikkuhiljaa hiipiä peittoni alle. Kun monen tunnin ajan ojentaa lapselle tuttia uudelleen ja uudelleen niin lyhyin väliajoin, ettei edes ehdi käydä unessa, alkaa toivo pikkuhiljaa hiipua.

Kysymys kun ei ole siitä, että tutti olisi hukassa ja sitä huudettaisiin. Pointti on kiinnittää huomio tutin avulla tipauttelemalla sitä järjestelmällisesti niin että minun on pakko lopulta huomata poika ja nostaa hänelle tutti.

Mies nukkuu yönsä sikeästi onnellisen tiedottomana tuttidilemmasta. Kadehdin ihmistä, joka ei herää vaikka lyömäsoitinryhmä olisi rantautunut makuuhuoneeseen.

Näin meillä on nyt menty useampi yö, enkä edes oikein tiedä aamulla mihin aikaan itse todellisuudessa herään. En ainakaan sillä kellonlyömällä kun nousemme ylös. Tutti oli vauva-aikana suuren suuri helpotus, mutta nyt kun kolkutellaan ensimmäistä vuotta siitä on tullut pojan peliväline. 

Olenkin siis alkanut miettimään kokonaan tutista luopumista. Poika ei missään nimessä tarvitse tuttia enää turvakseen, sillä hän on valikoinut unikaverin itselleen. Imemisen tarvekin on jo lähes menneen talven lumia ja kapistuksesta on huomattavasti enemmän haittaa kuin hyötyä. 

Mutta mitä tapahtuu tutista luopumisen jälkeen? Onko yömme entistäkin raastavampia, kun ei ole tuttia mitä antaa pojan ryhtyessä yöllä huutamaan? Huudetaanko meillä sitten yöt läpeensä, eikä ”vain” kymmenen minuutin väliajoin? 

Nimimerkillä lapsen tossun tutin alla.