Sitkeä sydän
”Tässä monitorissa on nyt oltava jotain vikaa.” Totesi Kotkan lastenpolilla harjoittelussa oleva mies, kun laittoi pienen 2 viikkoisen poikamme siihen kiinni. Aikansa käänneltyään ja väänneltyään hän ei saanut monitoriin toivomiansa lukemia. Toisen hoitajan tullessa huoneeseen mies ihmetteli mikä siinä koneessa oli vikana. Naishoitaja otti stetoskoopin korvilleen ja kuunteli vauvamme sykkeen. Ilme hoitajan kasvoilla muuttui hyvin vakavaksi. Lääkäri oli saatava paikalle äkkiä. Pojan syke oli lähes 300.
Kuinka me päädyimme lastenpolille 2 viikkoisen vauvamme kanssa? Vastahan me kaksi viikkoa sitten pääsimme pois Kotkasta terveen pojan kanssa. Elimme ihan normaalia onnensumuista vauvaelämää, kunnes yhtäkkiä poika väsähti. Ei jaksanut syödä, ei olla valveilla. Mielessäni pyöri vain että joskus vauvat nukkuu enemmän ja meidän vauvamme oli osoittanut pieniä tankkailijan merkkejä, joten ajattelin hänen olevan vaan täynnä. Mutta kunto alkoi vaikuttaa niin heikolta ja vauva väsähtäneeltä, että otin puhelun lastenpolille. Puhelimessa hoitja kehotti meitä käymään lähimmässä neuvolassa.
Tunti puhelustani olimme jo neuvolassa vastaanotolla. Tunti siinä vierähti, kun he ihmettelivät ja sanoivat vauvan olevan ihan ok heidän mielestään ja käskivät näyttämään miten imetän. Ei syönyt, eikä tosiaankaan ollut poika ok. En edes voinut käsittää miten he voivat sanoa niin. Käynnin päätteeksi kuitenkin pojalle laitettiin varmuuden vuoksi lähete Kotkaan ensiapuun. Matkamme jatkui siis ensiapuun, jossa pääsin pian pojan kanssa sisään odottelemaan lääkäriä. Ensin pieneltä tultiin ottamaan verikokeita ensiapuhuoneeseen. Labran naiset säälittelivät kipeän näköistä vauvaa ja hämmästelivät tämän kylmiä jalkoja. Poika alkoi sinertää. Lääkärin tuloonkaan ei mennyt kauaa ja pääsimme lastenpolille jatkotutkimuksiin.
Siitä pääsemmekin takaisin alkuun. Selvisi, että pojan syke oli lähes 300, hoitajat hälyttivät lääkärin paikalle. Kaksi lääkäriä tuli. Tilanne muuttui pelottavaksi, sekavaksi ja kiireiseksi. Toinen lääkäri käski lähteä viemään nopeasti poikaa toiseen huoneeseen ja valmistelemaan lääkkeen, jonka nimeä en muista. Poika vietiin pois huoneesta ja jäin yksin ihmettelemään mitä tapahtuu. En ollut lainkaan tilanteen tasalla, sillä kukaan ei ehtinyt selittää tai kertoa minulle mitään. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen pikkuinen kiikutettiin takaisin huoneeseen. Pojalle oli laitettu kanyyli päähän ja häntä alettiin kiireesti valmistelemaan suoneen laitettavan lääkkeen antoon. Tässä vaiheessa vasta minulle valoitettiin tilannetta sen verran, että tällä kyseisellä lääkkellä yritettiin saada vauvan sykkeen kääntämään rytminsä. Eli he yrittivät kiireesti saada pojan sykkeen laskemaan. ”Jos se ei lähde kääntymään lähdemme kiireesti Helsinkiin ambulanssilla ja menen hänen mukaansa.” Lääkäri ehti sanoa minulle kaiken sen valmistelun lomasta.
Tähän asti olin ollut jonkinlaisessa sokissa ja vain hämmentyneenä tuijottanut tapahtumia ja pohtinut mikä vauvallani on. Kun lääkäri ilmoitti, että tilanne on niin vakava että poika joutuisi ehkä lähteä pikaisesti Helsinkiin oli kuin takaraivooni olisi lyöty jollain. Aloin kyynelehtiä ja mietin että kuoleeko meidän ihana pieni 2 viikkoinen vauvamme? En voinut tehdä mitään, en pystynyt sanomaan mitään. Pystyin vain katsomaan ja toivomaan, että lastani osattaisiin auttaa. Luottamaan pojan hengen muiden käsiin.
Lääkäri ja hoitajat yhteistuumin laittoivat lääkkeen ja seurasivat kelloa. Ei mitään. Syke oli edelleen lähemmäs 300. Valmistauduin jo siihen että poika viedään kiireesti pois. Lääkäri käski hoitajia valmistelemaan nopeasti toisen lääkeannoksen. ”Nyt jos ei onnistu niin Helsinkiin.” Lääkäri sanoi hoitajille. Poika sai toisen lääkkeen ja näin monta helpottunutta ilmettä ja kuulin lääkärin huokaisun. Syke lähti laskemaan. ”Nyt alkaa omakin syke laskemaan pikkuhiljaa.” Lääkäri totesi. Itse olin vieläkin hämilläni kaikesta, mutta niin onnellinen. Olin ihan varma että poika ei selviä. Hoitajat peittelivät pojan lämpimästi sairaalan sänkyyn ja lääkäri lähti pois huoneesta. Meidät jätettiin pojan kanssa huoneeseen kahden, enkä tiennyt vieläkään mitään muuta kuin pojalla olleen todella korkea syke.
Hoitaja tuli takaisin huoneeseen ja pahoitteli ettei kukaan ehtinyt selittää minulle mitä tapahtuu. Tilanne oli niin vakava, että heidän täytyi vain toimia mahdollisimman nopeasti. Lääkäri tuli kertomaan että tilanne oli niin vakava, ettei meidän olisi tarvinut mennä kuin hieman myöhemmin, poika olisi kuollut. Sellaisen tiedon kuuleminen sai miettimään, mitä on vielä tulossa? Mikä lastamme vaivaa? Onko vaara ohi vai pahin vielä tulossa?
Olimme viikon lastenpolilla ja lastentehollakin. Poikamme kohtauksen syyksi löytyi oikorata. Pojallamme siis on WPW oireyhtymä. Oikorata aiheuttaa rytmihäiriötä. Lapsemme sai tiheän tykytyskohtauksen, joka aiheutti hengenvaaran. Kohtaus oli kestänyt sen verran pitkään, että se aiheutti vauvan sydämeen lievää vajaatoimintaa, joka onneksi saatiin häviämään nesteenpoistolääkityksen avulla. Viikon aikana pojalle löydettiin sopiva lääke, jolla estetään sykkeen nousu korkeaksi.
Nyt poikamme on melkein 6kk iloinen, nauravainen ja rauhallinen tapaus. Arkeemme kuuluu lääkkeiden antoa 4 kertaa vuorokaudessa ja pelko painamassa takaraivoa, sillä lääkkeistä huolimatta on mahdollista että poika saa kohtauksen. Tarkkailtavaa siis riittää. Olemme onnellisia, että vaiva ei ole koko loppuelämän kestävä, vaan oikorata on mahdollista poistaa. Aikaa siihen kuitenkin menee, sillä toimenpiteen voi tehdä vasta kun lapsella on tarpeeksi painoa. Ala-asteeseen asti pienellä miehellä on lääkitys. Vaikka pojallamme on sydänsairaus, voisivat olla asiat paljon huonomminkin. Kukaan ei osaisi sanoa pojalla olevan mitään vaivaa tai sairautta, ellei siitä erikseen mainita.
Kun katson meidän ihanaa poikaamme, mietin useasti ettei häntä välttämättä tuossa olisi. Hän on meidän pieni sankarimme ja olemme oppineet arvostamaan elämää ja terveyttä entistäkin enemmän. Pieni ihminen on kasvattanut jo nyt 6kk aikana meitä valtavasti. WPW pienillä vauvoilla on melko harvinainen ja lääkäri totesi tapauksia tulevan yksi vastaan noin kerran viidessä vuodessa. Ajattelemme pojallamme enemmänkin olevan ominaisuus. Erityinen ja ainutlaatuinen pieni poika sitkeällä sydämellä varusteltuna.