Tyttäremme on nyt jo paria päivää vaille 11 kuukautta, mutta..
haluan kertoa synnytyksestäni ja jakaa kokemukseni siitä, sillä harvemmin hyvin menneistä synnytyksistä missään kirjoitetaan. Oman synnytykseni jälkeen ajattelin päässeeni niin helpolla, kun olin valmistautunut pahimpaan. Juurikin osaksi siitä syystä, että olin lukenut pelkistä kivuista, pelosta, onnettomuuksista ja ikävistä sattumuksista. En pelkäisi synnyttää uudelleen, koska se olisi ollut kamalaa.
Synnytykseni..
Aloitan ihan raskausajasta. Odotukseni oli helppo ja vaivaton. En joutunut kuin säikähtämään pari kertaa, kun masuasukki ei ilmoittanut itsestään päivän mittaan. Käydessäni tarkistuttamassa asian kaikki oli kuitenkin mallikkaasti. Ihan loppuraskauteen asti pystyin toimimaan täysin normaalisti. Mitään asiaankuuluvia supistuksia ihmeellisempää ei ollut. Kävimme alle viikko ennen synnytystä miehen kanssa kalassa, kylässä ja teimme kaikkea mitä normaalistikin kesäistä heinäkuuta viettäessämme.
Kävin raskauden aikana tarkistuttamassa, että kaikki oli masussa kunnossa kaksi kertaa. Toisella kerralla oltiin jo menty yli lasketun ajan ja lääkäri tutki minut. Vauvalla oli edelleen kaikki kunnossa ja minä olinkin, hupsista kolme senttiä auki. Lääkäri kävi kysymässä kolleegaltaan käynnistävätkö he synnytyksen vai lähdenkö takaisin kotiin. Pieni paniikki iski pääni sisällä ja ilmoitin oitis miehelleni meidän jäädessä kahden, ettei minulla ollut sairaalakassia mukana, enkä tosiaankaan halua synnytystä käynnistettävän. Lääkärin palatessa huoneeseen odotin kauhun valtaamana mitä hänellä olisi sanottavaa. Helpotuksekseni hän sanoi, että voimme mennä kotiin odottelemaan synnytyksen käynnistymistä. Lähdimme kotiin hieman jännittäen, koska pääsemme takaisin tositoimien merkeissä.
En olisi ikinä arvannut olevani auki. Minulla ei ollut mitään selkeitä tuntemuksia, että nyt se synnytys alkaa olla todella lähellä. Kotona sitten tarkistin vielä sairaalalaukkua ja pohdin puuttuuko sieltä mitään, jos lähtö takaisin tulee nopeammin kuin aavistelimmekaan. Ja ei niihin supistuksiin kauaa mennytkään. Saman päivän iltana tajusin, että nämä supistukset ovat täysin erilaisia kuin ennen. Supistukset alkoivat kuuden ja seitsemän välillä illalla ja koska ne olivat säännöllisiä ja kivuliaita soitin synnärille puoli yhdentoista aikoihin illalla. Kätilö kehotti minua pysyttelemään kotona ja tulemaan vasta kun on pakko. Soittaessani taisi supistella kahden minuutin välein. Niin minä sitten jäin kotiin ja kävelin ympäri kämppää huoneesta toiseen kuin odotellen koskahan sitä voisi sinne sairaalaan lähteä. Lähtöön ei kuitenkaan ollut pakottavaa tarvetta ja kivut olivat siedettäviä.
Kello taisi olla jotain kaksi yöllä kun tokaisin miehelleni, ettei vauva tänään synny, mennään nukkumaan. Menimme ”nukkumaan”, mutta todellisuudessa kääntelin vain kylkeäni tiuhalla tahdilla iskevien supistuksen mukaan. Juuri kun melkein sain unta (ja kyllä kesken supistelun meinasin torkahtaa) niin tunsin jotain epämiellyttävää. Hämmennyin kun allani oli valtava lätäkkö. Ilmoitin miehelle, että lapsivesi taisi tulla. Mies nousi ylös ja sanoi olevan aika lähteä ja mielummin nopeasti.
Ensimmäisenä kömmin vessaan. Sen jälkeen aloin vaihtaa vaatteitani miehen hoputtaessa. Ja tämän seuraavan laitan vahvasti tiedostamattoman tilanteen laukaiseman sisäisen paniikin piikkiin.. aloin siivoilla lattialle tihkunutta lapsivettä. Mies hoki, että nyt pitää oikeasti lähteä ja että hän siivoaa kun tulee. Tarkistin vielä sairaalalaukunkin ennen kuin mies sai minut ulos ovesta ja autoon. Ilman hänen painostustaan olisin kaiketi jäänyt vaihtamaan lakanoitakin. Kello taisi olla puoli viisi aamuyöllä kun lähdimme matkaan.
Ajomatkalla sairaalaan (matkaa lähimmälle synnärille n. 30km) supistuksia ropisi minuutin välein ja ne olivat edelleen siedettäviä. Istuin rauhassa ja vilkuilin auton kellosta supistuksien väliä. Sillä hetkellä jostain syystä en pahemmin jännittänyt tai panikoinut. Odotin enemmänkin mielenkiinnolla mitä tuleman pitää.
Sairaalan pihassa mies kysyi pystynkö kävellä parkkipaikalta vai ajaako hän minut oven eteen. Ilmoitin voivani kyllä kävellä. Soitimme synnärin ovisummeria ja pian sieltä kätilö tuli ottamaan meidät vastaan. Ensimmäiseksi hän ohjasi meidät huoneeseen, jossa pääsin vaihtamaan omat vaatteeni sairaalan vaatteisiin. Ainoa mielessäni pyörivä asia oli ehdinkö saada epiduraalipuudutuksen. Kätilö tutki minut ja kertoi, että ehdin sen saada.
Olimme tovin pienessä huoneessa, jossa vaihdoin vaatteet. Tämän tovin aikana aloin saamaan todella kivuliaita supistuksia. Ne tuntuivat pahalta, mutta pystyin kyllä puhumaan ilmaistakseni, että nyt sattuu enemmän. Menin supistuksista paniikkiin ja hoin etten pysty olla missään asennossa. Ajattelin, että kohta on varmasti sitten pahempaa luvassa.
Päästyämme synnytys saliin odottelemaan anestesialääkäriä supistukset jatkuivat pistävinä ja kipeinä. En voi olla näin, haluan seisomaan, en voi olla makuullaan… tätä rataa puhelin ja puuskuttelin odotellessa. Anestesialääkärin saapuessa huoneeseen koin hankalaksi kylkiasennon, jossa täytyi olla ihan paikoillaan puudutusta laittaessa. Paikoilla olo oli todella haastavaa, kun samaan aikaan kovat supistukset eiät antaneet juurikaan armoa ja minua piti käskeä pari kertaa pysymään aloillaan. En tuntenut puudutusta laittaessa oikeastaan mitään kun olin niin keskittynyt supisteluun. En siis kokenut, että epiduraalipuudutuksen laittaminen olisi sattunut lainkaan. Ilokaasua minulle ei helpotukseksi tarjottu, enkä edes muistanut koko kaasun olemassaoloa, joten en sitä edes tajunnut pyytää.
Odoteltuamme jonkun aikaa sain vahvan paineen tunteen ja kätilö kehotti aloittaa ponnistamisen. Ponnistusvaiheesta minulla ei ole huonoja eikä kivuliaita kokemuksia. Ainoa kivun aiheuttaja oli voimakkaat supistukset. Puudutus oli ehtinyt vaikuttaa hyvin. En väsynytkään, kun mielessäni tsemppasin itseäni ajatellen, että kohta se on ohi ja vauva rinnalla. Miehen läsnäolo tietysti oli myös suuri osa hyvää suoritusta, sillä hän ei päästänyt kädestäni irti. Puolisen tuntia ponnistamista ja sain tyttäreni mahani päälle jalkojani vasten. Kello oli kymmentä yli seitsemän aamulla. Tuli huuto ja helpotus. Siinä se nyt sitten oli, kaunis pieni, kinainen tyttövauva.
Sairaalan ovista sisälle menosta vauvan tuloon kesti siis noin kolmisen tuntia. Aika meni kyllä siinä uudessa tilanteessa kyllä niin nopeasti, että se tuntui reilulta tunnilta korkeintaan.
Napanuora leikattiin, tytön mitat selviteltiin, kinat putsattiin ja sain terveen paketin rinnalleni. Meni tovi, kun pyysin päästä suihkuun. Olo oli virkeä ja hyvä siihen nähden, että tytön maailmaan tulosta oli kulunut noin puoli tuntia. Suihkun jälkeen olo oli erittäin hyvä ja mieli olettaenkin todella korkealla. Omalla kohdallani ihan kaikki synnytykseen liittyvät pelot olivat olleet turhia.
Voisi sanoa että viimeisimmät supistukset olivat ainoa oikeasti kivulias juttu koko synnytyksessä ja muuten onnekkaana voin sanoa kaiken menneen lähes kuin oppikirjoissa. Pystyin olla kotona pitkään, sain epiduraalin niin kuin olin suunnitellut, vaikka saavuimme aika viime tipassa. Sairaalassa ei tarvinut odotella pitkään vauvan tuloa ja ennen kaikkea neiti oli/on täysin terve.
Toki kuitenkin seuraavana päivänä puudutuksen pikkuhiljaa lakatessa vaikuttamasta repeämisen (joka sekään ei ollut paha) seurauksena kipua oli vielä luvassa pari viikkoa eteenpäin, mutta sekään ei kotiin päästyämme vaikuttanut suoriutumiseen normaalista arjesta. Kotiin pääsimmäkin jo parin päivän päästä, koska kaikki oli kunnossa.
Voin siis iloisena todeta, että kyllä maailmaan hyviä (tosin ei koskaan täysin kivuttomia) ja helppojakin synnytyksiä mahtuu. Toivottavasti tämä postaus saisi edes jonkun äidin synnytyspelkoa vähän laantumaan. Ettei tarvitsi olla koko ajan huolissaan, vaan voisi nauttia odotusajasta.
Toivoisin, että kaikki voisivat saada mahdollisimman hyvän synnytyskokemuksen. Ikävät synnytyskokemukset ja tarinat saavat kaiken sympatiani.
