Heti kärkeen pahoittelut tästä heilahduksesta, jota pitäisi voida kuvaksi kutsua. Siitä välittämättä ”Täältä mie nyt tuun äiti!”

Toissapäivänä se tapahtui.. saimme mieheni kanssa olohuoneessa aikaa viettäessämme *äimistyneenä edelleen itseään keräillen* todistaa tyttäremme ensiaskelia. Töps ja tös ja vielä kerran töps.  Siinä se päästi pöydästä irti ja otti pari haparoivaa askelta kunnes sai sohvasta kiinni. APUA! Mikään kiire ei kyllä olisi ollut, kun ei ole vielä se yksitoista kuukauttakaan ehtinyt tulla täyteen. Ylpeänä neiti katseli meitä hymyssä suin ikään kuin tuumaillen ”katsokaas mitä minä osaan”. Nyt sitten eilisen ja tämän aamupäivän harvakseltaan on pieniä siirtymisiä harjoitellut ja pitää uutta taitoaan erityisen hauskana. Onneksi liikkuminen tapahtuu vielä kontaten, mutta harjoittelu jatkuu niin sinnikkäästi, ettei pidempien matkojen kävelyyn varmaan mene enää kauaakaan. 

Toissapäivänä tytön ollessa nukkumassa olin jääkaapilla (yllättäen) ja mieheni tuli keittiöön. Näytin ilmeisesti hieman surkealta. Kävimme keskustelun tähän malliin:

Pete ”Mikäs sulla on?” 

Minä ”On vaan paha mieli.”

Pete ”Miksi?”

Minä silmät vetistäen ”Kun vaava osaa jo kohta kävellä.”

Pete ”No mitäs siinä nyt on?”

Niimpä. Pitäisi olla innoissaan että JEE ja osa minusta onkin, mutta sitten se toinen osa ei. Paha mieli oli ehkä kuitenkin väärin ilmaistu. Tuntemuksiani kuvastaa enemmän sanavalintana haikeus. Ihanaa ja samalla kamalaa fiiliksellä tässä yritetään sopeutua muutokseen. Kävelytaidon myötä katoaa vaan jotenkin niin suuri osa siitä vauvavaikutelmasta, etten tahtoisi vielä päästää siitä konttaavasta kirpusta irti. Alankin nyt ajattelemaan, että ei se ainakaan vielä hyvään aikaan juokse (toivottavasti) niin voin nauttia VAUVAN haparoivista askelista.