Tänään tirppa sai esimakua siitä, että kun jokin ei ole sopivaa hänen kätösilleen niin sille on olemassa sana: Ei. 

M:n mummo ja varavaari (mieheni äidin kihlattu) tulivat visiitille kurkkamaan tirppanaa. Siinä sitten lelliteltiin ja leikiteltiin. M oli tietysti yhtä hymyä ja innosta pinkeänä kunnes.. mummon kaulassa kimalteli jotain. Kultainen kaulaketju.. aaa ihana haluan tuon! Niinhän ne pienet tahmatassut alkoivat innolla tutkia ketjua. Tähänhän sitten mummo reagoi siirtämällä M:n käden pois ja toteamalla sen kuuluisan ei-sanan. Ensin M vain tuijotti mummoaan epäuskoisena ja nappasi uudelleen ketjusta kiinni. No sama tuttu ei-sanan käyttö toistui ja käsi siirtyi kejulta. Siinä vaiheessa neiti taisi tajuta, että tämä sana liittyy siihen, ettei mummon korua ole asiaa repiä. No mitäpä siitä. Kulmat kurttuun ja ÄÄÄÄÄÄH! Ja yritystä riitti kun pieni käsi aina uudelleen ja uudelleen nappasi korusta. Joka ei-sanan kuuleminen oli hänestä ilmeisesti erittäin pöyristyttävää, sillä ilme oli niin hämmästynyt ja epäuskoinen. Oikein huomasi kuinka kieltäminen suututti. 😀 Eihän sitä voinut kun nauraa, kun ei ennen ole ei-sanasta lainkaan välittänyt/ymmärtänyt. 

Tästä taitaakin alkaa meidän kieltäminen niin, että M todella tietää ettei silloin ole jotain syytä tehdä. Oli kummallista tajuta, että tässä sitä nyt ollaan. Lapsihan jo ymmärtää enemmän kuin uskoinkaan hänen vielä ymmärtävän. 

Miten teillä havahduttiin ei-sanaan ja koska?